Roma saattoi tuskin hillitä itseään.
»Kun nuori aviomies oli mennyt, rupesi isä puhuttelemaan vaimoa. Hän toivoi yhä vielä näkevänsä kerran poikansa kirkonmiehenä, ja avioliitto oli paha este. Rikkaalla miehellä oli monta keinoa, eikä paroni aina valinnut keinojaan. Hän koetti liikuttaa tytön omaatuntoa, sillä tyttö oli puhdas ja hyvä. Paroni sanoi, ettei tuo avioliitto ollut laillinen ja että tytöllä oli vastassaan valtakunnan lait Lopuksi hän vetosi tytön rakkauteen miestään kohtaan ja osoitti, että hän oli esteenä miehensä edistymiselle. Paroni ei ollut paha mies, mutta hän rakasti poikaansa enemmän kuin totuutta ja oli valmis uhraamaan sen naisen, joka oli tullut heidän väliinsä. Tyttö suostui uhrattavaksi. Hän tahtoi kadota, jottei olisi esteenä miehelleen. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»
Roma ei voinut enää hallita itseään, vaan huudahti hiljaa.
»Sitten nuori aviomies palasi. Hän oli matkustanut yhtämittaa saamatta ainoatakaan kirjettä vaimoltaan. Mutta Roomassa häntä odotti kirje, jossa ilmoitettiin mitä vaimo oli tehnyt. Kaikki oli silloin lopussa. Sitä ei enää voinut auttaa, ja hän oli kauhun vallassa. Hän ei voinut moittia kuollutta tyttöraukkaa, sillä tämä oli tehnyt tekonsa rakkaudesta Eikä hän voinut moittia itseään, sillä hän ei ollut solminut kirkollista avioliittoa väärässä tarkoituksessa ja hän oli kiirehtinyt kotiin solmiakseen myöskin siviiliavioliiton. Eikä hän voinut moittia isäänsäkään, sillä paronin käytös, jonka seuraukset olivat kamalat, oli johtunut rakkaudesta poikaansa. Mutta Jumalan käsi näytti lepäävän hänen päällään, ja hänen sielunsa oli järkyttynyt juuriaan myöten. Siitä alkaen hän luopui seuraelämästä ja kaikista maallisista iloista. Kahdeksan päivää hän paastosi ja rukoili. Yhdeksäntenä päivänä hän liittyi kapusiinilaisten noviisiluostariin San Lorenzossa. Nuori, iloinen, kaunis, hienoston suosima upseeri rupesi munkiksi.»
Vanha kapusiinilainen katsoi hellästi Romaan, jonka silmissä ja hehkuvissa poskissa hän luuli näkevänsä osanottoa.
»Niinä päivinä, tyttäreni, Teklan nunnat hoitivat Santo Spiriton löytölasten kotia.»
Roma näytti pelästyneeltä ja häntä pyörrytti.
»Oli tavallista, että joku munkkikuntamme jäsenistä asui sairashuoneessa, jossa hän risti lapset ja ripittä sairaita kuolevia. Tuo toimi oli meillä vuoroon. Kukin viipyi siellä vuoden tai pari tai kolmekin ja palasi sitten luostariin. Minä olin itse Santo Spiritossa sitä varten juuri kysymyksessä olevana aikana ja vasta kolme vuotta myöhemmin tulin veljeskuntamme johtajaksi ja palasin San Lorenzoon. Siellä löysin tuon nuoren ylimyskaartin upseerin ja — en tiedä menettelinkö viisaasti vai tyhmästi — kerroin hänelle uuden luvun hänen omaa elämäänsä.»
»Oli jäänyt lapsi, eikö niin?» sanoi Roma oudolla äänellä.
Kapusiinilainen kumarsi. »Sen hän tiesi jo siitä kirjeestä, jonka hänen vaimonsa oli hänelle jättänyt. Äiti oli aikonut surmata lapsen yhdessä itsensä kanssa, ja nuori upseeri luuli, että niin oli käynytkin. Mutta nähtävästi oli sääli viimeisellä hetkellä vallannut äitiraukan. Hän oli vienyt lapsen löytölasten seimeen Santo Spiritoon ja pelastanut sen hengen ennenkuin surmasi itsensä.»