Paroni katsoi silmälasiansa yli hetkisen vierastaan. »Olkaa hyvä ja istukaa», ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuori monsignor ja paroni istuivat vastakkain pöydän ääressä.
»Kunnianarvoisa ja ylhäinen henkilö on lähettänyt minut tänne…»
»Sanokaamme paavi», virkkoi paroni.
Nuori monsignor kumarsi ja jatkoi: »Lausumaan hänen puolestaan varoituksen ja neuvon sanan.»
»Se on harvinainen ja suuri kunnia», virkkoi paroni. »Mutta ehkä olisin voinut paremmin arvostella sitä, jos se olisi lausuttu hiukan aikaisemmin — papistolle ja kansalle.»
Monsignor nosti katseensa ja odotti.
»Minä tarkoitan», sanoi paroni, »että ehkä olisi ollut hyvin hyödyllistä näiden viimeisten onnettomuuksien aikana, jos papisto olisi kiirehtinyt lausumaan rauhan ja sovinnon sanoja. Tähän saakka se ei ole tehnyt yhtään mitään. Miksi ei? Ehkä siitä syystä, että sen päämies itse on vaiennut.»
Nuori pappi kohottautui suoraksi ja sanoi arvokkaasti: »Te teette vääryyttä Vatikaanin kunnianarvoisalle isälle, sillä hän paheksuu enemmän kuin kukaan muu tuota uskonnon ja vapauden väärin-ymmärtämistä, josta nuo surkuteltavat levottomuudet johtuivat. Olkoonpa hänen mielipiteensä mikä tahansa niistä voimista, jotka olivat syynä niihin, niin hän on koettanut herättää kristillistä armeliaisuutta ja innostuttaa papistoa työskentelemään kansan rauhoittamiseksi ja sen lisäksi hän on käskenyt tällä pyhällä katumusajalla rukoilemaan niiden surullisten olojen puolesta, joissa kansa tätä nykyä elää.»
Paroni väänsi viiksiään ja sanoi: »Olen kuullut siitä. Vatikaanin kunnianarvoisa isä on epäilemättä viisas toimissaan. Kunnioitan syvästi hänen järkeään ja mielipiteitään.»
Monsignor nosti katseensa levottomasti. »Tämänaamuinen asiani on aivan ristiriidassa teidän ylhäisyytenne syytöksen kanssa.»