Bonelli.»
X.
Roma meni kotiinsa epävarmuuden vallassa. Hänen päänsä tuntui raskaalta aivan kuin ilman ollessa täynnä sähköä, ennen ukkosilmaa. Hän ei voinut epäillä paavia, mutta hän pelkäsi olosuhteita, joita ei kukaan voi hallita. Ja kaiken tuon takana oli kuin väijyvä synkkä, öinen varjo — hän pelkäsi salassa itseään!
Astuttuaan makuuhuoneeseen hän istui heti ikkunoiden välissä olevan pöydän ääreen ja kirjoitti hermostuneella kädellä kirjeen Rossille.
»Rakkaani, Kirjeesi saapui minulle eilisiltana, ja vaikka en voi nyt kirjoittaa kunnollista vastausta siihen, täytyy minun kumminkin lähettää muutamia rivejä puolipäivän postissa, sillä minulla on sanottavana pari kolme tärkeätä asiaa.
Ensimmäinen on, että kirjoitin sinulle hyvin tärkeän kirjeen Lontooseen kaksitoista päivää sitten ja huomaan, että sinä et ole sitä vielä saanut Sen sisällys oli hyvin vakavaa ja salaista laatua, ja minä kuolisin, jos kenenkään muun kuin sinun silmäsi sen näkisivät. Älä siis viivyttele hetkeäkään, vaan pyydä, että tuo kirje lähetetään sinulle Pariisiin. Kirjoita Lontooseen ensi postissa, ja kun saat kirjeen, sähkötä minulle siitä. »Saanut» riittää, mutta jos voit liittää myöskin jonkun pienen sanan, joka ilmaisee tunteesi kirjeen luettuasi — »anteeksianto» esimerkiksi — silloin olisin onnesta vallan mieletön.
Sitten minun täytyy puhua kirjeistäsi. Tiedät, että ne ovat minulle kalliimmat kuin sydänvereni eikä niissä ole riviäkään, jonka vuoksi en uhraisi kuninkaankin kruunua. Mutta ne ovat niin täynnä omituisia lauseita ja viittauksia vaarallisiin hankkeisiin, että pelkään sinun puolestasi. Sinä olet niin hyvä, kun kerrot minulle aikeistasi ja toimistasi, ja minä olen niin ylpeä Euroopan tunnetuimman miehen luottamuksesta ja rakkaudesta, että sydämeeni koskee, kun minun täytyy pyytää, ettet enää kerro minulle valtiollisista aikeistasi. Mutta minun täytyy se tehdä. Ajatteles miten kävisi, jos poliisi panisi toimeen kotitarkastuksen täällä. Ja ajattelepas mikä kamala ase olisi vihollistesi kädessä, jos he saisivat tietää, kuinka paljon minä tiedän, ja koettaisivat kiusata minua keinoin, joita en jaksaisi vastustaa! Tietysti se on mahdotonta! Ennemmin kuolen! Mutta kumminkin…
Viimeinen asiani, rakkaani…»
Siinä hänen kynänsä seisahtui. Kuinka hän sanoisi tämän sanottavansa? Davido Rossi oli todellakin vaarassa — kaksinkertaisessa vaarassa. Häntä uhkasi sekä sisällinen että ulkonainen vaara. Hänen viimeinen kirjeensä osoitti selvään, että hän oli sekaantunut hankkeeseen, jota hänen vastustajansa sanoisivat salaliitoksi. Ajatellessaan mitä Rossi oli kirjoittanut kuninkaanmurhan puolustukseksi Roma näki salaliiton jättiläisvarjon kiihoittuneen mielikuvituksensa silmillä. Hän muisti isäänsä, joka tuomittiin elinkautiseen maanpakolaisuuteen ja yksinäiseen kuolemaan, ja hän kysyi itseltään eikö aina käy niin, että parannusta puuhaava puolue parantaa oman aikakautensa, mutta joutuu samalla itse osittain tuon saman aikakauden talutettavaksi.
Jos hän vain saisi Rossin vedetyksi pois seuroista, jotka aina tuoksuivat vallankumoukselta! Jos hän saisi Rossin takaisin Roomaan ennenkuin hän oli liian paljon sekaantunut noiden vehkeilijöiden toimiin! Mutta kuinka Roma voisi sen aikaansaada? Olisi turhaa sanoa Rossille, että hän oli syöksymäisillään suinpäin domicilio coattoa kohti. Hänen täytyi keksiä jotakin. Äkkiä valo välähti hänen aivoissaan, hänen silmänsä kiilsivät, ja hän alkoi taas kirjoittaa: