»Joku sanoi… kuka se nyt olikaan?… että hän on pyhän isän näköinen.»
»Nyt, kun mainitsette sen, teidän pyhyytenne, myönnän, että hän ehkä hiukan muistuttaa pyhää isää.»
»Ah! Kuka tietää mitä palveluksia sellainenkin mies olisi voinut tehdä Jumalalle ja yhteiskunnalle, jos hänen aikaisin elämänsä olisi saanut parempaa johtoa.»
»Sanotaan, että hän on orpo, teidän pyhyytenne.»
»Hän ei siis koskaan ole saanut kokea isän huolenpitoa ja johtoa! Onneton poika! Onneton isä! Mutta oi laupias taivas, jos tuollaisen pojan isä vielä olisi elossa ja saisi tietää, että hänen opetustensa johdosta tai hänen huolimattomuutensa tähden hänen oma sikiönsä on muuttunut kerettiläiseksi, kapinalliseksi ja turmeluksen johtajaksi — mikä kurjuus, mikä katumus!»
»Monsignor Mario», ilmoitti kamariherran matala ääni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pääministerin luona ollut paavin lähettiläs polvistui keskelle lattiaa.
Hermostuneella äänellä ja katkonaisin lausein ja nostaen joskus katseensa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa aikaansaivat, monsignor Mario kertoi tapahtumasta. Paavi kuunteli tarkkaan, ja rypyt hänen otsallaan syvenivät ja synkistyivät, kunnes hän vihdoin huudahti kärsimättömästi:
»Mutta, poikani, ethän sanone, että kerroitkin kaiken tuon?»
»Minut houkuteltiin sanomaan, minun täytyi puolustaa teidän pyhyyttänne.»
»Sanoit siis pääministerille, että minä sain tietoni uskottuna asiana?»