Kapusiinilainen otti kirjavan nenäliinansa hihastaan ja puristi sitä käsissään, jotka olivat kuumat ja hikiset.
»Mutta, pyhä isä», sanoi hän, »mitä hyötyä siitä on? Otaksukaamme, että kaikki etiketti-esteet ovat poistetut, että tapaatte toisenne aivan kuin ihminen tapaa ihmisen, Davido Leone ja Alberto Carlo — miksi kuningas tulee? Ainoastaan pyytääkseen teitä koettamaan saada lisätietoja kertojaltanne.»
Paavi ojentautui suoraksi ja löi rintaansa. »Ei ikinä! Se olisi loukkaus kirkkoa kohtaan», huudahti hän. »Toinen asia on pyytää pyhää isää tekemään velvollisuutensa kristittynä vihollistaankin kohtaan ja toinen asia on pyytää häntä pettämään yksityisen henkilön luottamusta.»
Kapusiinilainen ei vastannut, ja molemmat vanhat miehet astuivat ääneti. Kun valo alkoi pehmitä, kiihtyi pääskyjen melu, ja laululintuset läheisissä puissa alkoivat lennellä sinne päin. Äkkiä kuului pelokas ääni pensaikosta, ja kääntyen nopeasti ympäri paavi nosti ylös kissan, joka tavallisuuden mukaan hiipi hänen kantapäillään.
»Voi sinua Mirri! Sainpa sinut kiinni nyt… Taas säikäytit pientä lintuemoraukkaa. Missähän sen pesä lienee?»
He löysivät sen vanhan hautakiven luota, joka nyt oli melkein kokonaan lehtien peitossa. Munat olivat nyt haudotut, ja silmättömät poikaset kurottivat kaulaansa ja avasivat suunsa, kun paavi ojensi kätensä koskettaakseen niitä.
»Monsignor», sanoi paavi, »muistuttakaa minua huomenna, jotta tulen pyytäneeksi puutarhurilta hiukan matoja niille».
Kissa kurkisteli nälkäisin silmin paavin kainalosta linnunpesää.
»Paha Mirri! Paha!» sanoi paavi ja näppäsi sormellaan kissaa. »Mutta Mirri seuraa vain luontoaan, ja minä tein ehkä hullusti, kun annoin sen nähdä pesän.»
Paavi ja kapusiinilainen astuivat takaisin Vatikaaniin nauttien suloisesta keväästä, kukkien tuoksusta ja lintujen laulusta.