Roma läksi Vatikaaniin kapusiinilaisen kanssa. Hän näki taas samat komeat portaat ja salit, samat soturit, kamariherrat, bussolantit, monsignorit, saman keisarillisen palatsin leiman. Mutta pienessä, vaatimattomassa huoneessa, jonne he nyt astuivat matoilla peitetyn, kapeaikkunaisen salakäytävän kautta eikä valtaistuinsalin läpi, kuten ennen, paavi seisoi odottaen kuin vaatimaton pappi, puettuna valkoiseen villaviittaan.
Roman lähestyessä hän hymyili surumielistä hymyä, ja hänen väsyneet silmänsä kuvastivat ääretöntä sääliä aivan kuin lääkärin silmät ennenkuin hänen on pakko ryhtyä leikkaamaan turvatonta eläinraukkaa hyödyttääkseen työllään ihmissukua.
Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta. Paavi kohotti hänet ylös ja asetti hänet istumaan lepotuolille, istuutuen itse nojatuoliin ja yhä vielä pidellen Roman kättä omassaan. Kapusiinilainen seisoi ikkunan ääressä vetäen uutimen hiukan syrjään ja katsellen piazzalle.
»Ettehän usko, että pyhä isä on lähettänyt teitä pyytämään tehdäkseen pahaa teille?» sanoi paavi.
»Olen varma, ettei hän sitä tahdo, teidän pyhyytenne», vastasi Roma.
»Ja vaikka en hyväksy miehenne toimia, tiedätte, etten soisi hänelle mitään pahaa.»
»Pyhä isä ei suo kenellekään pahaa, ja minun mieheni on niin hyvä ja hänen aikeensa niin jalot, ettei kukaan, joka tuntee hänet, voi suoda hänelle pahaa.»
Paavi katsoi Romaa kasvoihin. Ne loistivat pelokasta iloa, ja paavin kävi häntä sääli.
»Teidän rakkautenne mieheenne on suloinen ja kaunis, tyttäreni, ja pyhän isän sydämeen koskee, kun hänen täytyy tuottaa teille huolta. Mutta se on hänen velvollisuutensa ja hänen täytyy se tehdä.»
Roma kohotti taas kainosti katseensa, ja taas paavi näki tuon äänettömän, rukoilevan katseen.