»Oletteko vähääkään epävarma, tyttäreni? Jos teillä on pienintäkään syytä uskoa, että nuo tiedot ovat valheellisia ja ilkeätä panettelua, sanokaa se minulle, ja minä olen käyttävä miehenne hyväksi teidän epäilystänne.»
Roma nousi seisomaan, mutta hän piteli kiinni pöydästä vavisten ja äänetönnä. Paavi katsoi häneen suurin, väsynein silmin ja jatkoi lempeästi:
»Jos te, onnetonta kyllä, ette voi uskoa muuta kuin että miehenne on sekaantunut vaarallisiin hankkeisiin, ettekö voi estää häntä niistä?»
»En», sanoi Roma taistellen kyyneliään vastaan, »se on mahdotonta. Olkoon hän oikeassa tai väärässä, en minä ainakaan voi häntä tuomita. Paitsi sitä, kauan aikaa sitten, jo ennenkuin olimme naimisissa, lupasin hänelle, etten koskaan asetu hänen ja hänen työnsä väliin, enkä voi sitä koskaan tehdä, en voi!»
»Mutta jos hän rakastaa teitä, lapseni, eikö hän tahtoisi teidän tähtenne välttää vaaraa?»
»En voi pyytää sitä häneltä. Minä käskin hänen lähteä ajattelematta minua ja lupasin pitää huolta itsestäni, tapahtuipa mitä tahansa.»
Hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Paavi taputti hänen kättään pöydän reunalla.
»Ettekö voi edes mennä hänen luokseen varoittamaan häntä sallien hänen päättää itse, tyttäreni?»
»Niin… se on nyt mahdotonta.»
»Miksi niin, lapseni?»