Paavi kohotti kasvonsa, jotka kuvastivat surua, ja sanoi syvällä, värisevällä äänellä: »Pyytäisin! Hartaammin kuin koskaan ennen — tuhat kertaa hartaammin.»
»Sitten teen sen», sanoi Roma.
Paavi nousi syvästi liikutettuna, pani molemmat kätensä Roman olkapäille ja sanoi: »Menkää rauhassa, tyttäreni, ja Jumala suokoon teille edes hiukan lepoa.»
XX.
Paavi, joka oli ollut erillään ulkomaailmasta uskonnollisissa mietelmissä koko päivän, ilmoitti kamariherrojensa hämmästykseksi tahtovansa kävellä puutarhassa illalla. Isä Pifferin kanssa, joka kantoi suurta etruskilaista lamppua, hän astui alas pimeitä käytäviä, missä hämmästyneet palfrenieerit seisoivat, ja kulki avonaisten pihojen poikki säikähtyneiden vahtien ohi Vatikaanin ulommaisten kaarien luo.
Yö oli lämmin ja hiljainen, ja kuu, joka juuri oli noussut melkein täysikuuna, loisti kirkkaasti. Pitkät, mustat varjot levisivät seinän näköisinä pensasaidasta, ja Pietarin-kirkon suuri varjo väikkyi kuin litteä ilmapallo ruohotantereella.
Ei tuntunut tuulen henkäystäkään eikä kuulunut ääntäkään muuta kuin silloin tällöin sammakon kurnutusta lammikosta, kirkonkellot eivät kaikuneet, koska nyt oli katumuspäivä, ja lepäävä kaupunkikin näytti sähkövalon valaisemana kuuntelevan hiljaa.
Kunnianarvoisat vanhat miehet kulkivat äänetönnä ja ainoastaan heidän keppiensä kosketus hiekkakäytävään tuntui häiritsevän hiljaisuutta. Vihdoin paavi seisahtui ja sanoi:
»Kuinka omituista tuo kaikki oli, isä Pifferi!»
»Hyvin omituista, teidän pyhyytenne», sanoi kapusiinilainen.