Hetken perästä hän palasi kahden muun miehen seurassa. Toinen oli vanhanpuoleinen herra, jonka päässä oli kahdella kultareunuksella koristettu samettitakki. Se oli kenraaliprokuraattori, ja nuorempi mies hänen seurassaan joka kantoi salkkua, oli hänen kirjurinsa. Karabinieeri-upseeri astui samassa ovelle ja viipyi siinä hetken.
»Älkää pelätkö, lapseni. Teille ei tapahdu mitään pahaa», kuiskasi isä
Pifferi. Kunnon kapusiinilainen vapisi itse huomattavasti.
Kenraaliprokuraattori oli ystävällinen ja kohtelias, mutta hän lähetti pois poliisipäällikön ja olisi lähettänyt myöskin kapusiinilaisen, jonka kiihkeä vastustus kuitenkin taivutti hänet.
»Hyvä. Jääkää siis ja istukaa», sanoi hän.
Se oli omituinen keskustelu kolmen kesken. Isä Pifferi värisi pelosta, vaikka hän oli siellä Romaa suojelemassa. Kenraaliprokuraattori istui hymyilevänä ja juhlallisena, vaikka hän oli tullut täyttämään persoonallisen koston luomaa salaista aietta. Ja Roma istui suorana tuolilla mustassa puvussaan, olkihattu päässä ja luoden ihmeellisen kauniit silmänsä hitaasti toisesta toiseen, tyynenä ja äänetönnä, sekä ajatellen ainoastaan Rossia.
Kirjuri avasi pöydällä olevan salkkunsa ja valmistautui kirjoittamaan.
Kenraaliprokuraattori istui vastapäätä Romaa nojautuen hiukan eteenpäin.
»Te olette Donna Roma Volonna, prinssi Prospero Volonna-vainajan tytär?»
»Niin olen.»
»Olette syntynyt Englannissa ja asuitte siellä lapsena?»
»Niin.»