Panteonista seurue läksi Capitoliumiin soittokunnan soittaessa pitkin katuja riemusäveliään. Tuo komea rakennus oli täynnä loistavaa silkkipukuista yleisöä kunniamerkit rinnassa. Pormestari luki puheen, jossa hän mainitsi, kuinka paljon onnettomuuksia Italia oli kokenut, ja lopetti viittaamalla kansan hyvään toimeentuloon nykyisen hallitsijasuvun aikana. Vastauksessaan kuningas kehui armeijaa rauhan- ja yhteyden pilariksi ja lopetti ylistämällä pääministeriä, jonka voimakas johto oli hävittänyt epäkäytännöllisten politikoitsijain hämärät unelmat, jotka olivat uhanneet valtaistuimen vakavuutta ja uskollisten kansalaisten menestystä.
Paroni vastasi lyhyesti, ettei hän ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa kuninkaan hyväksi, joka oli melkein tasavaltainen hallitsija, ja maansa hyväksi, joka oli vapain maa koko maailmassa. Mitä taaskin haaveilijoihin ja heidän haaveisiinsa tulee, saattavat muutamat maanpakolaiset Zürichissä ulkomaalaisten melun kiihoittamina uneksia yleisen tasavallan perustamista eri kansakuntien ja rotujen kesken sekä Rooman kohottamista sen pääkaupungiksi, mutta ne ovat ainoastaan heikkojen aivojen sekavia unelmia.
»Vaarallisiako?» huudahti paroni lopuksi hymyillen. »Kuka voisi pitää ikuisia uneksijoita vaarallisina?»
Kuningas nauroi, senaattorit huusivat eläköötä, naiset heiluttivat nenäliinojaan, ja taas paroni muisti Roman.
Juhlakulku Kvirinaaliin oli yhä kohoavaa riemukulkua. Joka talosta liehui lippuja, joka ikkunassa oli punaisia ja keltaisia kudoksia. Corson varrella olevissa klubeissa oli ahdinkoon asti prinssejä, ylimyksiä, valtiomiehiä ja kuuluisia muukalaisia. Kaartilaisia, punaiset töyhdöt hatuissa, seisoi rivissä kadulla, ja käytävät olivat täynnä uskollisia alamaisia. Se oli loistava juhla, juhla, jommoista Rooma rakasti.
Maakuntien päälliköt sekä kansalaisia johtajineen ja lippuineen marssi Kvirinaaliin, kuten paroni oli määrännyt, huutaen kuninkaan esiin parvekkeelle. Kuningas totteli kutsua ja kiitti yleisöä. Mutta astuttuaan takaisin huoneeseen nuori kuningas näytti hermostuneelta ja hätääntyneeltä. Hän oli hyvää tarkoittava mies, hyväavuinen, mutta aivan heikko. Hän rakasti kansaansa ja uneksi olevansa maansa vapauttaja ja yhdistäjä ja hän vakuutti aina olevansa hyvä katolilainen, vaikka paavi oli käytännössä hänet pannaan julistanut, joskaan ei nimellisesti. Seisoessaan parvekkeella rumpujen jyristessä ja kuninkaallisen marssin kaikuessa hän muisti, että tällä paikalla paavikunta oli viettänyt, monta muistettavaa hetkeä, ja häntä rupesi äkkiä peloittamaan. Paroni lohdutti häntä.
»Omasta puolestani», sanoi paroni, »olen pitkällisen uskonnon tutkimisen jälkeen käynyt epäilijäksi. Kaksikymmenvuotiaana koetin ymmärtää kirkon dogmeja ja uskon salaisuuksia. Viisikolmattavuotiaana tiesin, ettei paavi itsekään niitä ymmärrä. Siitä syystä olen lakannut ajattelemasta sellaisia asioita ja kumarran nyt elämän laeille.»
»Ei voi aina voittaa taikauskoa», sanoi kuningas, »ja kun seisoin tuolla ulkona, johtui mieleeni, että tämä ilo kohta loppuu ja sitten…»
»Jos minä voin vapahtaa teidän majesteettinne vastuunalaisuuden taakasta…» alkoi paroni.
Kuningas kutsui ylhäisen virkamiehen luokseen ja antoi käskyn, että heti on järjestettävä asiakirjat, joilla paroni Bonelli nimitetään kuninkaan käskystä Italian diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi tästä päivästä lukien. »Jospa Roma nyt olisi täällä», ajatteli paroni.