Paroni koetti nauraa hiukan.
»Sinä saat kaikki takaisin, armas. Vaunut, jalokivet, huoneiston, aivan niinkuin ne jätit. Olen pitänyt huolta kaikesta, ja minä päivänä tahansa voit saada kaiken jälleen.»
Roman sydän tykytti tuskallisesti.
»Mutta etkö istu, lapseni? Minulla on hiukan sanottavaa sinulle. Se on tärkeä uutinen. Paronitar on kuollut. Niin, hän kuoli lauantaina, raukka. Pitäisikö minun olla ulkokullattu ja itkeä? Miksi sitä tekisin? Viisitoista vuotta julma laki, jota minä en katolisessa maassa uskaltanut rikkoa hakemalla eroa, on kahlehtinut minut elävään ruumiiseen. Täytyykö minun olla surevinani nyt, kun taakka on pudonnut?… Roma, istu, armas, älä seiso noin tuossa… Roma, minä olen vapaa, ja me voimme mennä naimisiin. Vihdoinkin sinä voit tulla vaimokseni, kuten aina olemme aikoneet.»
»Nyt!» ajatteli Roma ja kumartui hiukan eteenpäin.
»Ah, älä pelkää mitään. Minä en pelkää, eikä sinunkaan tarvitse pelätä. Huhu on yhdistänyt meidän nimemme jo. Mutta entä sitten? Minä en välitä siitäkään, että sinun nimesi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Ei kukaan ole solvaiseva sinua enää, kaikesta entisyydestä huolimatta. Minne minä menen, sinne pitää sinunkin mennä. Elleivät he tule toimeen ilman minua, eivät he saa tulla toimeen myöskään ilman sinua, ja huolimatta kaikesta on sinut vastaanotettava kaikkialla.»
»Joko olette sanonut kaikki sanottavanne?» kysyi Roma.
»En kaikkea. On asia, jonka tahdoin kertoa sinulle ennen sanomalehtiä. Kuningas on nimittänyt minut diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi. Se merkitsee sitä, että sinua tullaan palvelemaan enemmän kuin itse kuningatarta. Mikä kosto! Samat naiset, jotka ovat kääntäneet selkänsä sinulle, tulevat nyt kumartamaan sinulle. Sinä murskaat kaikki muurit. Sinä tulet…»
»Odottakaa!» sanoi Roma.
Paroni oli lähestynyt häntä, ja Roma kohotti kätensä.