»Tiedän kyllä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta jos voisin selittää…»
»Selittää! Mitä tässä on selittämistä? Syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Jos tietäisit, mitä on tapahtunut ja mikä minut sai siihen…»
»Syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Kirjoitin sinulle kirjeitä, joita et saanut…»
»Mutta syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Syytin.»
Rossin kalpeat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. »Se on siis totta», sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. »On totta mitä he sanovat — että sinä tulit luokseni pettääksesi minut ja saattaaksesi minut perikatoon.»
Roman pää vaipui alas, eikä hän koettanut puolustautua. Rossi kohotti toisen käden silmilleen, ja hetken perästä hänen käytöksensä tuli entiselleen.
»Se ei voi olla syynä siihen, että syytit ja ilmiannoit minut, Roma, eikä se ole semmoista, mitä on mahdoton antaa anteeksi. Minä olin tehnyt väärin sinua kohtaan. Olin sanonut, että sinä et ollut hyvä nainen, ja minä olin väärässä — hirveästi, häpeällisesti väärässä. Oli luonnollista, että ensimmäinen ajatuksesi oli puolustautuminen. Mutta kun sain selville, että se, mitä olin sanonut, oli väärää, tein voitavani sen parantamiseksi. Siitä syystä et voinut jatkaa aiettasi, olkoonpa se ollut mikä tahansa.»