»Tai ehkä hän lupasi sinulle jotakin. Hän oli hyvä sinulle, kun minä olin jättänyt sinut yksin ja ilman ystäviä. Voisin melkein antaa hänelle anteeksi, jos… Lupasiko hän sinulle jotakin, Roma?»
»Lupasi.»
»Ah!»
»Hän lupasi pelastaa sinun henkesi.»
»Minun henkeni! Ja sinä petit minut siitä syystä, että hän lupasi pelastaa henkeni! Etkö tiennyt, että olisin mieluummin moneen kertaan antanut henkeni kuin nähnyt työni menevän pirstaleiksi? Sinä tiesit sen!»
Hänen äänensä oli kohonnut raivon huudoksi.
»Ennenkuin suostuin avioliittoomme, selitin kaikki sinulle. Sanoin sinulle, että elämäni ja vapauteni on joka hetki vaarassa. Mutta sinä et pelännyt. Sinä olit niitä naisia, joiden mielestä vaimon tulee jakaa miehensä elämäntyö, jos hän voi, ja ellei hän voi sitä tehdä, tulee hänen astua syrjään eikä olla esteenä miehelleen.»
Roma ei vastannut, vaan istui tuijottaen eteensä silmät täynnä kyyneliä, kun Rossin ääni muuttui ivalliseksi.
»Kun erosimme kirkon ovella, piti sinun olla niin uljas. Tapahtuipa mitä tahansa minulle, sinä et pettäisi, sinä olit valmis kaikkeen. Sinä olit valmis jakamaan maanpakoni, vankilani ja vaikkapa kuolemanikin ja viimeiseen saakka sinun tuli pysyä lujana ja uskollisena. Ja nyt, siitä syystä, että vihollinen lupaa säästää minua… säästää minua, oi Jumalani!… Oi, oi, oi!»
»Davido», sanoi Roma ja lausuessaan tuon nimen hän puhkesi nyyhkytyksiin, »en voi pyytää sinua antamaan anteeksi…»