»Davido», sanoi hän, »sinä käskit minua kertomaan kaikki ja minä tein sen, ja jos olisit saanut kirjeeni…»
»Jälestäpäin ehkä, mutta mitä hyötyä siitä oli?»
»Siksi, että rakastin sinua ja pelkäsin kadottavani sinut, en…»
Rossi nauroi hurjasti. »Rakastit!» huusi hän. »Joko sinä taas puhut minulle rakkaudesta? Ehkä vieläkin väität, että pettäessäsi minut tuomarin edessä teit sen pelastaaksesi henkeni?»
Roma ei koettanut enää puolustautua. Hän tunsi itsensä masentuneeksi ja syylliseksi tuon sortuneen miehen edessä. Rossi seisoi pöydän ääressä pehmeä hattu toisessa vapisevassa kädessä, toisessa rypistynyt vangitsemiskäsky.
»Se on siis totta! Kaikki, mitä sanomalehdet sanovat, on totta — että sinä menit naimisiin kanssani ja olit olevinasi köyhä ja muutit asumaan tähän taloon saadaksesi selville salaisuuteni ja voidaksesi ne sitten ilmaista herrallesi ja mestarillesi!»
Roma koetti vastustaa, mutta Rossin hurja nauru sai hänet vaikenemaan, kun tämä astui paronin luo, joka oli seisonut ääneti hänen takanaan.
»Siitä syystä kai te olette täällä tänä iltana? Mutta te ette odottaneet, että teitä häirittäisiin, vai mitä? Te ette luulleet tapaavanne minua. Te luulitte minun istuvan vankikopissa ja voivanne rauhassa tavata toisenne.»
»Davido, jonakin päivänä sinä kadut noita sanojasi, ja silloin on liian myöhäistä…»
»Oh, vaiti! vaiti! Sinä olet pettänyt minua alusta alkaen ja tämä», hän pusersi vangitsemiskäskyä kädessään ja heitti sen lattialle, »tämä on petoksesi todistus! Voi järkeäni! Minä tulen hulluksi!»