Silloin kuolevan silmät avautuivat ja hän lausui surkeasti hymyillen:
»Minä kuolen sinun sylissäsi, Roma.»
Hän hengitti syvään ja lisäsi:
»Hyvästi!»
Hän oli koettanut alistaa kaikki oman tahtonsa alle ja ennen kaikkea hän oli alistanut yhden ihmisen — oman itsensä. Luonto kostaa kerran kaikille, jotka uhraavat inhimillisyyden kunnianhimolle, kantakoonpa hän tyrannin kruunua tai pyhimyksen tiaraa. Suurtakin miestä suurempi on olemassa — se, joka on liian suuri ollakseen suuri.
X.
Hetkinen kului, ehkä puolituntia, ehkä neljännestunti tai vähemmän, mutta nuoresta naisesta, joka tuuditteli vihollistaan sylissään ja luki rukouksia hänen sielunsa hyväksi, se tuntui iäisyydeltä. Kun hän oli varma, että kaikki oli lopussa, valtasi hänet suuri kauhu. Hänen oma äänensä, joka oli ainoa ääni, minkä hän oli kuullut, oli tauonnut, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Hän oli yksin kuoleman kanssa, ja kuolema ilmeni mitä hirveimmässä muodossaan. Tuntui aivan samalta kuin jos hän itse olisi tehnyt murhan ja kuin uhri olisi maannut hänen edessään. Tosin kyllä Rossi oli tuon haavan iskenyt, mutta sen hän oli tehnyt puolustaessaan omaa henkeään ja melkein kuin tapaturmaisesti. Hän, Roma, yksin oli aikonut tappaa paronin, ja hänen syyllisyydentuntonsa oli sama kuin jos hän todellakin olisi surmannut paronin.
Ruokasalissa ei ollut muuta valoa kuin mikä tuli oven kautta toisesta huoneesta, ja kamalat varjot levisivät lepotuolilla oleville kalpeille kasvoille. Kuolontuskat olivat vääntäneet nuo kasvot, ja silmät olivat auki. Roma tahtoi sulkea ne, mutta ei uskaltanut koskea niihin, ja ympärillä olevat esineet kuvastuivat niiden lasimaiseen pintaan. Koira haukkui yhä vielä etäällä, ja joukko humalaisia juhlijoita astui piazzan yli laulaen juomalaulua ja nauraen. Sitten kello ulkona alkoi lyödä. Se oli yksi nyt, ja tuo tunti näkyi hiipivän kaupungin yli askel kerrallaan.
Roman kauhu kasvoi sietämättömäksi. Hän muisti Rossin viimeiset sanat: »Minä olen surmannut hänet, mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein.» Tuntien itsensä murhaajaksi hän murhaajan tapaan valmistautui pakenemaan. Kun hän koetti muistella äskeistä päätöstään surmata paroni ja sitten itse antautua oikeuden käsiin, tuntui se hänestä niin kaukaiselta kuin hän olisi sen uneksinut tai tuntenut jossakin toisessa olotilassa.
Vavisten kiireestä kantapäähän ja tuskin pysyen pystyssä hän asetti hatun ja harson uudestaan päähänsä, puki päällystakin yllensä ja katsahtaen vielä lepotuolilla näkyviin kamaliin, tuijottaviin silmiin vetäytyi ovelle. Hän ei uskaltanut kääntyä, sillä hirveä pelko, että joku koskettaa häntä olkapäähän, oli vallannut hänet.