»Tarkoitan», sanoi Roma kiihkeästi.
Karabinieeri-upseeri, joka oli puhunut, katsoi häneen hetken tutkivasti ja käski sitten miehiä toimittamaan etsinnän huoneissa.
»Mitä tämä on?» sanoi upseeri tarttuen laatikossa olevaan suljettuun kirjeeseen ja lukien päällekirjoituksen: »L’on. Davido Rossi, Carceri Giudiziarie, di Milano.»
»Se on kirje, jonka kirjoitin miehelleni ja jota en vielä ole pannut postiin», vastasi Roma.
»Mutta mitä tämä on?» huusi ääni ruokasalista. »Parlamentin jäsenelle
Davido Rossille Zürichin italialaiselta siirtokunnalta.»
Roma vaipui istumaan. Se oli revolveri. Hän oli unohtanut sen.
»Hyvä on», sanoi upseeri naurahtaen niinkuin äskenkin.
Melkein pyörryksissä pelosta Roma nousi seisomaan. »Revolveri on minun», sanoi hän. »Herra Rossi jätti sen minun huostaani lähtiessään ulkomaille kuukausi sitten, eikä hän ole sen jälkeen sitä koskettanut.»
»Kuka siis ampui laukauksen, joka surmasi hänen ylhäisyytensä, signora?»
»Minä», vastasi Roma.