Tuo nainen oli ollut syynä kaikkeen. »Kuinka minä vihaan häntä», ajatteli hän. Hän sanoi itselleen sadannen kerran, ettei hän ikinä ole ketään vihannut niin paljon, kun hän huomasi palanneensa takaisin Piazza Navonan läheisyyteen. Tietämättään hän oli kiertänyt sen ympäri.
Teatro Vallessa oli pidetty naamiohuvit, ja joukko meluavia miehiä ja naisia astui Davido Rossin ohi, muutamia punaisissa ja mustissa dominoissa, toiset höyhentupsuiset lakit päässä. Useat parit kulkivat käsikoukussa laulaen ja heitellen konfetteja. Kaksi tyttöä tervehti Rossia kimeällä äänellä, tirkisti häntä silmiin ja sanoi jotakin lemmestä.
»Mutta ovatko nuo raukat sen huonompia kuin n.s. sivistyneet naiset? Kaikki naiset ovat samanlaisia. Minä vihaan heitä jok'ikistä», ajatteli hän.
Hän alkoi muistella Romaa semmoisena kuin hän oli hänet nähnyt sinä iltana. Nuo kauniit rukoilevat kasvot, joita hän ei ollut huomannut silloin, kun hänen silmänsä todenteolla niitä katsoivat, johtuivat nyt hänen mieleensä. Tuo muisto ajoi vasten hänen tahtoaan hellyyden aallon hänen sydämeensä, joka ollen tulvillaan vihaa kumminkin alkoi sulaa rakkauteen.
Kaikki ne julmat sanat, jotka hän oli lausunut poistuessaan, johtuivat taas hänen muistiinsa, ja hän myönsi kiivastuneensa liiaksi. Masentamatta heti Romaa hänen olisi pitänyt kuunnella hänen selitystään. Ennenkuin paroni astui huoneeseen Roma oli ollut vannomaisillaan, että yksinomaan hänen rakkautensa oli saanut hänet pettämään miehensä.
Rossi sanoi itselleen, että Roma oli valehdellut, mutta se ajatus tuotti helvetin tuskia, ja tyynnyttääkseen itseään Rossi läksi taas virran rannalle. Nyt hän astui Angelon sillan yli ja läksi Borgoa pitkin Pietarin piazzalle. Mutta tämä paikka herätti hänessä muistojen tulvan. Tuolla parvekkeella hän oli ensi kerran nähnyt Roman, ei selvään, vaan hämärästi pitsien ja auringonvarjojen hattarain keskellä.
»Ja nyt on kaikki lopussa!» ajatteli hän.
Sitten hänen mieleensä johtui, että juuri tuolla paikalla Roma arvattavasti keksi sen juonen häntä vastaan, joka loppui tähän petokseen. Nyt koko katkeruus taas palasi hänen sieluunsa. Hän sanoi itselleen, että Roma on ansainnut joka sanan, jonka hän, Rossi, oli hänelle sanonut, ja katui omaa nöyrtymystään, kun oli koettanut keksiä puolustuksia Romalle. Viimeiseen kiroukseensa hän nyt lisäsi kiihkeän vihan sanoja, ja vaikka ne lausuttiin ainoastaan hänen omissa aivoissaan tai pimeälle yölle ja kuohuvalle virralle, ne kiihoittivat nyt hänen raivoaan.
»Minä vihaan, vihaan häntä!» ajatteli hän.
Ihmiset sanoivat, että hän oli kuin Simson, jonka Delila oli pettänyt, ja jos hän olisi voinut Simsonin lailla kaataa vihollistensa huoneen haudatakseen sen alle itsensä ja heidät, olisi hän ollut tyytyväinen. Mahdotonta! Lapsellista! Kuinka hulluksi mies saattoi käydä, kun hänen siveellinen maailmansa oli murskattu.