Kadut olivat hiljaiset, ja harmaassa hämärässä, tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin esineet näkyvät semmoisissa paikoissa, missä niitä ei ole, jolloin laivoja purjehtii pilvissä ja vuoria kohoaa tasankokaupunkien ympäri, Davido Rossi huomasi erään naisen, joka astui hänen edellään katukäytävällä. Nainen muistutti aivan Romaa, vartalo oli hyvin solakka ja nuortea. Mutta naisen puku oli köyhempi ja hän kantoi myttyä sylissään. Kun Rossi taas katsoi häneen, huomasi hän, että mytyssä oli lapsi ja että nainen itki.
»Hän kantaa pienokaisensa sairaalaan», ajatteli Rossi.
Mutta kääntyen pienelle Borgolle Rossi huomasi, että vaimo meni löytölasten seimen luo, polvistui sen eteen, suuteli lasta yhä uudelleen, asetti sen seimeen, veti kelloa ja sitten läksi pois itkien katkerasti.
Rossi muisti oman äitinsä, ja inhimillinen hellyys hiipi hänen sydämeensä. Noin oli hänen äitinsä tehnyt kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Hän näki tuon kaiken kuin salaperäisessä valossa, joka valaisi menneet ajat.
Äkkiä hän muisti, että löytölasten seimi oli suljettu aikoja sitten, ja siitä syystä oli mahdotonta, että kukaan oli pannut lapsen seimeen. Eikä hän ollut kuullut kellon ääntäkään eikä naisen askeleita eikä hänen ääntään, kun hän itki.
Hän seisahtui katsomaan taaksensa. Nainen palasi Pietarin piazzalle päin. Vastustamaton voima pakotti Rossin seuraamaan häntä. Rossi sai hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa.
Taas hän luuli näkevänsä Roman. Noissa kauniissa kasvoissa oli sama jalous, värisevässä suussa sama hellyys ja suurissa, tummissa silmissä sama ylevyys. Mutta Rossi tiesi selvästi, kuka tuo nainen oli. Se oli hänen äitinsä.
Hänestä ei tuntunut ollenkaan oudolta, että äiti oli täällä. Taivaallisesta kodistaan hän oli tullut varjelemaan poikaansa. Hän oli aina varjellut poikaansa. Ja nytkin, kun poika oli petettynä ja masentuneena, nytkin, kun hän oli murtuneena ja yksin…
Rossin voimat olivat lopussa. »Äiti, äiti! Minä tulen luoksesi! Kaikki ovet ovat minulta suljetut eikä minulla ole suojaa missään. Minä tulen… Tulen!»
Silloin henki seisahtui ja osoittaen Vatikaanin pronssiporttia sanoi äärettömän hellästi: