Tuossa kopissa asui vanha punapaitainen garibaldilainen vanhan vaimonsa kanssa, joka oli ryppyinen kuin kalkkuna ja piti päässään punaista hopeaneulalla kiinnitettyä huivia. Davido Rossin huoneistoon kuului kolme huonetta neljännessä kerroksessa, kaksi kadulle päin ja kolmas pihalle päin, mistä pääsi ulos lyijykatolle.
Toisessa etuhuoneessa istui paavin juhlapäivän iltana nuori vaimo kutoen sukkaa, ja hänen sylissään oli avoin kirja, kun taas noin seitsenvuotinen poika oli polvillaan hänen vieressään muka lukien läksyjään. Vaimo oli miellyttävä, mutta ujo, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni suloinen. Poikanen oli tuuheatukkainen pikku jättiläinen, aivan kuin nuoren jalopeuran poikanen.
»Jatka, Giuseppe», sanoi vaimo osoittaen sukkapuikollaan riviä kirjassa. »Ja sitten tapahtui…»
Mutta pojan pienet silmät vilkuilivat ensin uuninreunalla olevaan kelloon ja sitten ikkunaan torille päin.
»Etkö sanonut, äiti, että he tulisivat kello kahden ajoissa?»
»Niin, kultaseni. Herra Rossi oli päästettävä vapaaksi heti, ja isä, joka toi kotiin sen iloisen uutisen, läksi häntä noutamaan.»
»Oh! 'Ja tapahtui, että hän rakasti naista Sorekin laaksossa, jonka nimi oli Delilah…' Äiti?»
»Mitä, poikaseni?»
»Miksi poliisi vangitsi Davido-sedän?»
»Siksi että hän on hyvä mies ja rakastaa kansaa.»