»Teidän kunnianarvoisuutenne, minä pyydän teitä saattamaan miehen tänne.»
»Teidän pyhyytenne, minä rukoilen, miettikää…»
»Päästäkää nuori mies sisään teidän kunnianarv…»
Paavi ei ollut lopettanut, kun sanat tarttuivat hänen suuhunsa, sillä ovella seisoi nuori mies, katse hurjana, sieraimet värähdellen ja vaatteet riippuen repaleina hänen ympärillään, aivan kuin ne olisivat äskeisessä taistelussa repeytyneet. Hänen kasvonsa osoittivat epätoivoa ja kärsimystä, ja kumminkin paavista tuntui, kuin hän olisi nähnyt omat kasvonsa kuvastimessa.
Sveitsiläisen kaartin jäseniä seisoi nuoren miehen ympärillä, ja maestro di camera astui hänen edellään. Kun mies oli saapunut paavin eteen, joka istui tyynyjen nojassa vuoteellaan, vaikeni hänen kova äänensä, ja hän seisoi vaiti huoneen kynnyksellä.
Paavi puhui ensiksi. Hellällä, värähtelevällä äänellä hän sanoi:
»Mitä tahdotte sanoa minulle, poikani?»
Nuori mies näytti tointuvan, mutta polvistumatta tai edes kumartamatta hän lausui hiukan vihamielisesti: »Nimeni on Davido Leone. Minua sanotaan Rossiksi, koska se oli äitini nimi, ja sanotaan, ettei minulla ole oikeutta isäni nimeen. Olen roomalainen ja kaksi kuukautta olen nyt ollut ulkomailla. Kymmenen vuotta olen tehnyt työtä kansan hyväksi, mutta nyt minut on petetty ja annettu poliisin huostaan. Kolme päivää sitten minut vangittiin tullessani Italiaan ja eilisiltana pääsin toverien avulla pakoon karabinieerien käsistä. Mutta kaikki portit ovat suljetut minulta, enkä minä voi päästä pois Roomasta. Tämä on Vatikaani ja se on pyhättö. Siitä syystä se on ainoa paikka, jonne petetty ja vainottu mies voi paeta. Otatteko minut tänne?»
Paavi katsoi sveitsiläisen kaartin upseereihin ja sanoi samalla värähtelevällä äänellä: »Hyvät herrat, ottakaa tämä nuori mies asuntoonne ja pitäkää huolta siitä, että karabinieerit eivät saa vangita häntä minun tietämättäni.»
»Teidän pyhyytenne!» vastusti kardinaalisihteeri, mutta paavi kohotti kättään ja sai hänet vaikenemaan.