»Se on Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne. Hän ampui pääministerin revolverilla, ja syynä siihen oli kosto.»
Paavi kohotti päätään ja loi nuoreen monsignoreen katseen, jota ei mikään kieli voi kuvata. Vapahdus, ilo, häpeä ja katumus kuvastuivat salaman tavoin hänen vanhoilla kasvoillaan. Hän oli vaiti hetken ja sanoi sitten:
»Ei tule kertoa tästä sille nuorelle miehelle, joka on huoneistossa täällä alhaalla. Koska hän on pyhätössä, täytyy hänen saada olla rauhassa. Hän ei saa kuulla mitään ulkomaailmasta muilta kuin minulta. Ilmoittakaa tämä käskyni kaikille. Ja nyt suokoon Jumala, joka on säälinyt palvelijaansa, armonsa meille kaikille!»
IV.
Rangaistukseksi siitä ilosta, jota hän tunsi kuullessaan, että Roma eikä Rossi oli ministerin surmaaja, paavi rupesi Romaa puolustamaan itselleen ja haki tilaisuutta pelastaakseen hänet. Joka päivä viikon ajan monsignor Mario luki sanomalehdet paaville, jotta hän voisi tarkoin seurata tapahtumia.
Ensimmäisenä päivänä sanomalehdet lyhyesti mainitsivat rikoksesta. Murhan kamala hengetär oli lentänyt kaupungin yli keskiyön aikana, ja Rooman kansalaiset heräsivät aamulla kuulemaan kamalaa uutista, hämmästyksen, häpeän ja kauhun uutista. Tämä tapahtuma melkein kylliksi selittää, miksi ulkomailla pidetään Italiaa murhaajien kotipaikkana.
Iltalehdissä oli kirjoituksia, joissa kiitettiin vainajan jaloa luonnetta. Hän oli Italian Richelieu, maansa ylevä ja harras palvelija, meidän aikamme jaloimpia henkilöitä. Muutamat olivat arvelleet liian ankariksi hänen äskeisiä toimenpiteitään, mutta ehkä hän tiesi paremmin kuin hänen moittijansa hetken vaaran. Olkoonpa niin, että muutamat pilvet himmensivät häntä, varmaa oli, että hänen täytyi taistella melkein voittamattomia voimia vastaan, taloudellisia vaikeuksia, suuren armeijan rasittavaa taakkaa ja Vatikaanin leppymätöntä vihamielisyyttä vastaan. Mutta hänellä oli valtiomiehen ja hallitsijan vaisto, ja hän on nyt poistunut juuri sillä hetkellä, jolloin hänen murehtiva maansa olisi kipeimmin tarvinnut hänen voimaansa ja vaikutusvaltaansa.
»Julma kohtalo todellakin», sanoi Koitto, »pakottaa yhtymään englantilaisen runoilijan sanoihin: 'Hyvät kuolevat ensin, ja ne, joiden sydän on kuiva kuin kesän tomu, palavat tarkalleen loppuhiukkaseen asti'.»
Ylimääräiset lehdet olivat täynnä kertomuksia siitä, kuinka kaupunki otti vastaan ensimmäisen sanoman murhasta. Rooma oli todellakin surupuvussa. Kaikkialla liput puolitangossa, kaikki julkiset laitokset, ulkomaiden lähetystöt, kahvilat ja huvipaikat suljetut. Suuria ihmisjoukkoja oli kokoontunut Corsolle, Piazza Colonnalle ja pääkaduille, ja kiihkeästi odottava parvi seisoi Palazzo Braschin edustalla. Diplomaattikuntien jäsenet menivät ulkoasiainministeriöön lausumaan hallitsijainsa nimessä surunvalituksensa ja kauhunsa.
Sitten seurasi tarkka kertomus siitä, kuinka tuo kamala uutinen ilmoitettiin kuninkaalle. Aamulla adjutantti oli viitannut siihen, että suuri onnettomuus oli kohdannut Italiaa, mutta kun kuningas kysyi, mikä se oli, ei adjutantti sanonut tietävänsä. Tuntia myöhemmin Kvirinaalin järjestyksen valvoja tuli sanomaan, että diktaattori oli sairas, ja vähää myöhemmin kuningatar kertoi kuninkaalle, että paroni oli kuollut. Hänen majesteettinsa, joka oli äärettömästi kauhuissaan, oli huudahtanut: »Kuka nyt on hallitseva Italiaa?» Sen jälkeen hän oli kutsunut kokoon muut ministerit, käskenyt kieltää jälellä olevan riemujuhlan vieton (joka riemujuhlakin oli todistus kuolleen ministerin hartaasta rakkaudesta kuninkaaseen). Sitten oli kuningas laskenut seppeleen kuolleen kirstulle.