Nuori soturi palasi kertoen kamalan jutun. Kuningas ja hallitus olivat aikoneet antaa haudata paronin valtion kustannuksella, ja saattojoukko oli ollut hyvin loistava. Siinä oli vieraitten valtioiden lähettiläitä edustamassa hallitsijoitaan, kenraaleja edustamassa armeijaa, kuntien lähetystöjä, tuomareita punaisissa viitoissaan, senaattoreja, parlamentinjäseniä ja loistaviin univormuihin puettua ratsuväkeä. Torvet ja rummut olivat soittaneet hautausmarssin, Angelon linnan kanuuna oli jyrähtänyt joka viides minuutti, ja Monte Citorion sekä Capitoliumin kellot olivat soineet hitaasti ja kumeasti. Requiem-messu oli laulettu kirkossa, ja hovisaarnaaja oli antanut synninpäästön uskottoman ruumiille. Mutta kun saattojoukon tuli lähteä Campo Santolle, oli väkijoukko Corsolla käynyt uhkaavaksi, ja rauhattomuuksien estämiseksi muutettiin saaton suunta. Kulkien Campo de' Fiorin yli se oli saapunut Tiberin rannalle, ja siellä väkijoukko oli seisahduttanut sen ympäröiden ruumisvaunut ja heittäen kirstun sillalta jokeen. Samana iltana tuhansia tulisoihtuja hehkui Roomassa, ja miehet marssivat Corsolla laulaen ilovirsiä kuin juhlapäivänä.
»Kauheata!» sanoi paavi. »Mutta voi sitä, joka ei kuule Jumalan ääntä siinä myrskyssä, joka kaataa tammen juurineen.»
Kun parlamentti avattiin pääsiäisloman jälkeen, lähetettiin kreivi de Raymond siviilipuvussa sen ensimmäiseen istuntoon. Lehterit olivat täpösen täynnä. Hillittyä kiihkoa näkyi kaikissa. Odottaessa muutamat astuivat salista lehterille, toiset lehtereiltä saliin. Jokainen kyseli naapuriltaan. Huhu kertoi, että hallitus oli luopunut toimestaan ja kuningas, joka oli epätoivoissaan, ei ollut voinut muodostaa toista ministeristöä. Eräs oikeiston johtajista oli sanonut, että Donna Roma oli tehnyt yhdessä päivässä kansan hyväksi enemmän kuin mitä vastustuspuolue olisi voinut saada aikaan sadassa vuodessa. »Jos noilla vasemmiston yllyttäjillä on ainoatakaan kunnollista valtiomiestä, on hänen aikansa nyt tulla esiin» oli hän sanonut.
Mutta mitä parlamentti tulisi sanomaan vainajasta? Puheenjohtaja astui sisään ja asettui istuimelleen. Kun pöytäkirja oli luettu, syntyi hetken äänettömyys. Ei sanaakaan sanottu, ei hiiskausta kuulunut. »Siirtykäämme seuraavaan asiaan», sanoi puheenjohtaja.
Sillävälin kerääntyi kansaa Roomaan kaikilta lähiseuduilta. Paronin kuolema ja Roman tuomio olivat herättäneet Italian omantunnon. Kaikki olivat syvästi liikutetut, ja kansa seisoi vavisten tulevien tapahtumien kynnyksellä. Jokaiselle alkoi selvitä, että Rooma nyt oli lähellä historiansa uutta jaksoa. Se saattoi johtaa hallitsijasuvun turmioon ja se oli ehkä muuttava paavin kansainvälisen aseman. Mutta missä oli Rossi? Hän oli joka tapauksessa jalosydäminen ja rehellinen mies, ja vaikka politikoitsijat olivat nimittäneet häntä uneksijaksi oli hän ehkä oikeassa siinä, että vanha järjestelmä oli tuomittu kuolemaan. »Katakombeja ei ole kaivettu yksistään Campagnalle», sanoi joku.
»Totta, totta!» sanoi paavi.
Paavi huomasi hämmästyksekseen tuntevansa jonkinmoista ylpeyttä ja liikutusta. Tämä vei hänen ajatuksensa taas Romaan. Ah, jos hän ei olisi ollut syypää tuohon rikokseen, kuinka toisin asiat olisivat käyneet! Mutta hän oli veren tahraama, eikä ylevä ja rehellinen mies voinut enää seistä hänen vieressään.
Tämä sai paavin yhä syvemmin tuntemaan oman vastuunalaisuutensa. Vaikkei Donna Roma ollut mitään virkkanut eikä syyttänyt ketään, oli hänen rikoksensa ilmeisesti seuraus siitä, että hänet pakotettiin pettämään miehensä. Kuinka paljon siinä oli paavin syytä?
Paavi lähetti upseerinsa Angelon linnaan kysymään vangin vointia, ja nuori soturi palasi kertoen surkean tarinan. Donna Roma oli sairas, eikä häntä voitu vielä muuttaa muuanne. Hänen hermostonsa oli aivan pilalla, eikä kukaan voinut sanoa mitä saattaisi tapahtua. Siitä huolimatta hän oli hyvin uljas, hyvin suloinen ja hyvin iloinen, ja kaikki rakastivat häntä. Linnassa asusti insinööriupseereja, ja komentajamajuri oli hyvä katolilainen, pyhän isän uskollinen poika. Hän oli sijoittanut vangin valoisaan huoneistoon, jossa paavit ennen olivat asuneet, vaikka vankila, joka oli varattu rikoksellisille, oli pimeä koppi keskellä linnaa. Roma oli pyytänyt, että hänet kastettaisiin, ja oli anonut, että majuri lähettäisi pyytämään isä Pifferiä sinne.
»Mene takaisin majurin luo ja sano, että minä tulen itse», sanoi paavi.