Vatikaanista Angelon linnaan vievään salaiseen käytävään johtivat rautaportaat, jotka kulkivat valtiosihteerin entisen asunnon ohi. Komea nuori upseeri kulki alas ensin, ja vanha paavi seurasi häntä hitaasti.
»Minäkin olin kerran notkea kuin sinä, Ikabod! Ah! Elämäntie on pitkä, mutta armollinen Jumala ei pakota meitä kulkemaan sitä kahta kertaa.»
He löysivät Rossin istumassa suuressa niukasti kalustetussa huoneessa, melkein koskemattoman aamiaisensa ääressä. Hän kohotti päätään kuullessaan askeleita ja nousi seisomaan paavin astuessa sisään. Hänen kalpeat, ilmehikkäät kasvonsa osoittivat mitä syvintä toivottomuutta. »Jotakin on kuollut hänessä», ajatteli paavi tuntien polttavaa tuskaa, joka oli vaivannut hänen sydäntään monta päivää.
»Onko teidän hyvä olla tässä vanhassa talossa, poikani?»
»On, teidän pyhyytenne.»
»Onko teillä kaikki mitä tarvitsette?»
»Paljon enemmän kuin ansaitsen, teidän pyhyytenne.»
»Te olette kärsinyt, poikani. Mutta Jumala yksin tietää, mitä vielä voi tapahtua.»
»Ei Jumalakaan voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, teidän pyhyytenne.»
»Älkää olko epätoivoinen. Uskokaa vanhaa miestä — elämä on elämisen arvoista. Pyhä isä on kokenut sen huolimatta suurista suruista.»