»Vieras herra», sanoi poika.
II.
Se oli hieno, nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin väännetyt viikset, sama, joka oli seissyt vanhan ranskalaisen herran vaunujen vieressä pyhän Pietarin torilla.
»Anteeksi, rouva», sanoi hän. »Tahtoisin puhutella herra Rossia. Tuon hänelle tärkeän sanoman ulkomailta. Hän tulee juuri kansanjoukko jäljessään, mutta ollakseni varma, että saan tavata hänet, kiirehdin edellä. Saanko odottaa täällä?»
»Tehkää hyvin! Astukaa sisään, herra! Te sanoitte, että hän on tulossa?
Niinkö? Hän on siis vapaa!»
Vaimon kosteat silmät säkenöivät, ja miehen valpas katse näkyi huomaavan kaikki.
»Niin, rouva, hän on vapaa. Minä näin, kun hänet vangittiin, ja näin myöskin, kun hänet vapautettiin.»
»Todellako? Ettekö voisi kertoa siitä? Sepä hyvä! Olen kuullut niin vähän siitä, mitä tapahtui, mutta en ole poikani kanssa kumminkaan voinut ajatella mitään muuta. Istukaa, herra!»
»Kun poliisi vei hänet Borgon asemalle», sanoi vieras, »koetti kansa pelastaa hänet, ja siinä olisikin epäilemättä onnistuttu, ellei hän itse olisi sitä estänyt».
»Hän siis kielsi, eikö niin? Olen varma, että hän kielsi.»