»Vaikka olette tehnyt väärin, on rohkeutenne ja kärsivällisyytenne liikuttanut kaikkien sydäntä, tyttäreni, ja ellei tuota hetken työtä olisi tehty, olisi kaikki vielä mahdollista. Myöskin menneisyys olisi voinut tulla pois pyyhityksi, niinkuin Maria pyyhki pois syntinsä kyynelillään, joilla hän kostutti Mestarin jalkoja. Ja nyt, kun hallitukset sortuvat ja valtaistuimet vapisevat ja Davido Rossi ehkä palaa…»
Roma huudahti ilosta. Paavi kohotti sormensa varoittavasti.
»Ah! Sitä ette enää saa ajatella, tyttäreni — te ette saa koskaan semmoista ajatella. Kiusauksenne oli kamala ja Jumala on viisaudessaan käyttänyt teidän tekoanne herättääkseen maailman omantunnon. Mutta kun nainen on syypää rikokseen, kamalaan rikokseen, joka erottaa syyllisen ihmisperheestä, silloin hän ei saa koskaan… En tahdo lisätä kiveä kuormallenne, lapseni… Mutta Davido Rossin täytyy pysyä erillään häpeästä, ei mikään tahra saa hänen nimeään himmentää.»
Romaa pyörrytti, kun hän huomasi paavin erehdyksen. »Hän ei koskaan ole saava sitä tietää», ajatteli hän.
»Sääli — kovasti sääli, mutta oi, toisin ei voi olla. Te ette koskaan enää voi yhtyä mieheenne. Rikos on välillänne nyt… Mutta minä tulin toiselle asialle. Oletteko aivan valmis?»
»Olen, teidän pyhyytenne.»
Paavi lausui muutamia kysymyksiä saaden selville, että Roma ollessaan luostarissa oli saanut tarpeellisen opetuksen, ja sitten piti Roman sanoa tavallinen tunnustus.
»Toistakaa sanat minun jäljestäni, lapseni.»
Roma polvistui ja pani kätensä ristiin.
»Oi Jumalani, olen murheellinen sydämestäni, koska olen sinua vastaan rikkonut…»