Epätoivon ilme alkoi poistua Rossin kasvoista ja hän huudahti ilosta.
»Jos kertoisin, että hän rakastaa teitä ja on valmis antamaan henkensä teidän puolestanne…»
»Onko se mahdollista? Sanotteko niin? Huolimatta kaikesta! Ja missä — missä hän on? Antakaa minun mennä hänen luokseen. Pyhä isä, jos tietäisitte —! Minä tahdon mennä pyytämään häneltä anteeksi. Minä kirosin häntä! Se on totta, että sokeassa, hurjassa raivossani minä… Mutta antakaa minun mennä hänen luokseen polvillani rukoilemaan anteeksi. Koko lopun elämääni tahdon käyttää parantaakseni, mitä olen häntä vastaan rikkonut.»
»Viipykää, poikani. Saatte nähdä hänet kohta.»
»Onko mahdollista, että saan nähdä hänet? Luulin, etten koskaan enää saisi häntä tavata, mutta Jumala määräsi toisin. Ah! Jumala on hyvä kuitenkin! Ja pyhä isä on hyvä myöskin. Hän on antava minulle anteeksi. Sitten me pakenemme jonnekin — Afrikkaan, Intiaan, minne tahansa. Me ryöstämme pari onnen vuotta, mitä muuta ihminen voi toivoa tässä maailmassa?»
Kiihoittuneena tuota ajatellessaan Davido Rossi näytti unohtavan kaiken — rikoksensa, työnsä, kansansa.
»Onko hän vielä kotona?»
»Hän on vain muutaman askeleen päässä täältä, poikani.»
»Muutaman askeleen päässä! Oi, antakaa minun mennä heti. Missä hän on?»
»Angelon linnassa», vastasi paavi.