Kardinaalisihteeri ei voinut säilyttää tavanmukaista kohteliaisuuttaan, vaan puhui karkealla äänellä ja kulki levottomasti edestakaisin.
»Teidän pyhyytenne suvaitkoon muistaa, että varoitin teitä. Jos, silloin kun tuo mies lausui julkean toivomuksensa saada suojaa, teidän pyhyytenne… Mutta teidän pyhyytenne puhe oli kaiken pahan alkuna. Se todisti jonkinmoista heikkoutta, jota hallitus kiirehti käyttämään hyväkseen, ja nyt…»
Paavi teki kärsimättömän liikkeen.
»Meidän täytyy toimia nopeasti, teidän pyhyytenne. Sotamiesten saapuessa sveitsiläinen kaarti sulki pronssiportin, minkä jälkeen piirittäjien kapteeni lähetti sanan, että ellei porttia avata tunnin kuluessa, hän antaa tykkiväen ampua sitä.»
Paavi nousi uunin äärestä. Vihdoinkin hän oli herännyt. Katsoen ikkunasta hän näki sotamiehet piazzalla. Sitten hän mutisi itsekseen astuessaan lattialla: »Oi Sinä, jonka kädessä maailman kohtalot on… Sinun tahdostasi me hajaannumme kuin kärpäset myrskyssä… Mitä minun pitää tehdä? Mitä minun nyt tulee tehdä?»
»Jos teidän pyhyytenne kysyy minulta mitä teidän pitää tehdä, sanon — ei mitään.»
»Ei mitään?»
»Antaa heidän ampua rikki pronssiportti. Se on ainakin osoittava katolilaisille ja katolisille valtioille, kuinka mahdoton paavin ja hänen ministeriensä nykyinen asema on.»
»Te neuvotte tekemään vastarintaa?»
»Niin paljon vastarintaa kuin tarvitaan, jotta maailma näkisi, että me olemme väkivallan uhreja.»