»Roma!»
Roma nousi, kääntyi, näki Rossin ja nousi seisomaan melkein yliluonnollisella voimalla. Sanaakaan sanomatta Rossi levitti sylinsä ja hiljaa huudahtaen Roma riensi siihen ja Rossi puristi hänet rintaansa vasten.
XI.
Kohtaus parlamentissa, josta Rossi oli tullut, oli ollut muodoton ja erilainen kuin koskaan ennen, kuten kaikki suuret tapahtumat ovat, mutta samalla elävä ja syvästi liikuttava. Kamari oli kutsuttu kokoon kello kymmenen, mutta jo aikoja ennen oli joka istuin täynnä ja katsojain lehterit samoin. Odottaessaan puheenjohtajaa jäsenet puhelivat keskenään viimeisten päivien tapahtumista, joiden nopeus ja tärkeys oli pannut jokaisen pään pyörälle. Viimeinen uutinen oli, että hovi oli epätoivossa, hovilaiset pakenivat kauhuissaan, Kvirinaalista kiiruhtivat pois kumartelijat, jotka olivat ennen ryömineet palatsissa, ja nuori kuningas, joka oli runsaasti jaellut suosionosoituksia imartelijoilleen, oli jäänyt yksin.
Kun kellon äänetön sormi osoitti kymmentä, hiljeni melu. Silloin odotuksen jännitykseen ilmestyi uusi, huomiota kiinnittävä seikka. Davido Rossin nähtiin astuvan saliin. Hän oli hyvin kalpea ja hiukan laihempi kuin ennen, mutta tyyni ja voimakas. Hänen kävelypukunsa napit olivat kiinni rinnan kohdalta, ja hänen tukkansa oli tavallista huolellisemmin harjattu. Hän ei kumartanut kenellekään, vaan istuutui kohottamatta päätään.
Ainoastaan ministerien penkki oli tyhjä, kun puheenjohtaja astui sisään. Kun kirjurit olivat istuneet paikoilleen, soitti puheenjohtaja kelloaan ja nousi sitten lukemaan paperia, joka oli hänen kädessään.
»Hänen majesteettinsa on käskenyt minua esittämään seuraavan ilmoituksen parlamentille», sanoi hän. Ja sitten hän avasi paperin ja alkoi lukea:
»Ne tottelemattomuuden ja väkivallan teot, joita on tehty Meitä vastaan viimeksi kuluneella viikolla, ja uusien väkivaltaisuuksien uhka pakottaa Meidät nyt eroamaan alamaisistamme, joita Me vielä rakastamme yhtä paljon kuin ennen.
»Viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa olemme voimaimme mukaan koettaneet edistää kansamme hyvää emmekä voi muuta kuin valittaa, että nämä ponnistuksemme ovat olleet turhat. Mutta koska Me arvelemme, että Meidän henkilömme ehkä on pääesteenä Italian rauhalle, luovumme täten valtaistuimestamme ja käskemme laillisia viranomaisia pitämään huolta järjestyksestä, suojelemaan palatseja, kirkkoja ja julkisia muistopatsaita ja pelastamaan kansamme sisällisen sodan kauhuista.»
Puheenjohtaja istuutui vaiti paikalleen. Mutta vaitioloa kesti ainoastaan muutamia hetkiä, ja sitten seurasi viidensadan äänen melu. Kaikki tuntuivat puhuvan yht'aikaa, ja useita erilaisia mielipiteitä lausuttiin. Demokraattisen kiihkon vallassa vasemmistolaiset huusivat: »Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä!» »Turhia sanoja vain!» Joku huusi: »Semmoista kansan viholliset saavat aikaan!» ja toinen: »Ensimmäinen askel on vallasta luopuminen, toinen askel sisäinen sota!» Ei ainoatakaan ääntä kuulunut kuninkaan puolustukseksi, ei edes oikeiston riveistä.