Romaa pyörrytti tuo suloinen unelma.
»Oi, jos aina voisi jatkua näin! Mutta minä en saa kuunnella sinua, armas. Se on turhaa, eikö niin?»
Rossin innostus kuoli, ja hänen sydämensä oli raskas taas.
»Eikö ole?» kysyi Roma uudestaan.
Rossi ei vastannut, ja Roma huokasi. Voi, tämä oli julmaa. Joka sana oli miekka, joka iski satoja haavoja.
Samassa uutisten ilmoittaja alhaalla huusi: »Kansan äänestyksen tulos — tasavallan presidentti valittu», ja vähää myöhemmin soittokunta astui alas katua. Roma, joka rakasti soittoa, pyysi Rossia nostamaan hänet ulos katsomaan. Pienoinen rummunlyöjä kulki edellä reippaasti tärisyttäen rumpuaan.
»Hän muistuttaa pientä Giuseppea», sanoi Roma ja nauroi sydämellisesti.
»Omituinen elämän salaisuus, joka hävittää kuolonkin kauhun!»
Rossi kiersi kätensä Roman ympäri tukeakseen häntä, kun he seisoivat loggian aitauksen edessä, ja se ajoi uuden hellyyden virran heidän sydämeensä ja sai heidät vavahtamaan hiukan entiseen tapaan sekä johti mieleen monta suloista muistoa. Roma katsoi Rossin silmiin ja sitten he molemmat loivat katseensa Trinità dei Montiin päin ja heidän silmänsä sanoivat selvään: »Muistatko — tuolla?»
Ah, rakkaus on sielullinen ilmiö, mutta kuka sanoo, että ruumiilla ei ole osaa siinä? Nuoruus ja kauneus ovat lemmen siltana, ja sielu on itse virta, joka suutelee rantoja.
Rossi vei Roman takaisin lepotuoliin, ja kun puhe kävi mahdottomaksi, alkoi Rossi lukea. Joka päivä hän oli lukenut jotakin. Roma oli valinnut luettavat paikat. Ne koskivat aina suuria rakastajia — Francescaa ja Paoloa, Dantea ja Beatricea, vieläpä Alfred de Musset'tä ja John Keats raukkaakin, jonka tulinen lempi kulutti. Tänään he lukivat Roman lempirunoa: