»Niin olen minä ymmärtänyt meidän aatteemme», sanoi Davido Rossi, »ja siksi olen pannut nimeni tämän alle, ja ne, jotka ovat samaa mieltä, tehkööt samoin. Ja koska pienillä syillä voi olla suuret seuraukset, niin Ihmisten tasavalta tästä päivästä eteenpäin on oleva todellisuus eikä vain unelma, se on tarkastava parlamentin tointa, se on miettivä toimenpiteitä, puolustava vankeja ja vaativa oikeutta sorretuille, kunnes sillä ilman valtaistuinta ja ilman virallista nimitystä on itsenäinen valta yli maailman, voimakkaampi kuin mikään valtikka maan päällä.»
Näin sanoen hän repäisi muistikirjastaan lehden, jonka toisella puolella oli kirjoitus mitä hienoimmalla käsialalla, ja seuraavassa hetkessä rupesivat kuulijat lähestymään pöytää.
»Se on hyvä! Hyvin hyvä!» sanoi se mies, joka oli lukenut julistuksen.
»Mutta ne tulevat sanomaan kaikkialla, että me perustamme uuden kirkon.»
»Kylläpä olisi tilaakin yhdelle Vatikaanin ja Kvirinaalin välillä», sanoi Bruno.
»Suurelle olisikin», sanoi mies. »Olisi tilaa kaikkien kirkkojen ulkopuolella olevalle kirkolle.»
»Vanhan vampyyrin täytyy ajatella muutakin kuin rakasta pikku Donna Romaansa, kun hän saa tämän käsiinsä», sanoi joku, ja taas kuului yleinen nauru.
Kun miehet olivat piirtäneet nimensä paperin alle, läksivät he ulos huoneesta puhellen ja nauraen, ja heidän äänensä häipyi vähitellen porraskäytävässä. Kun Brunon vuoro tuli, asetti hän pojan seisomaan pöydälle.
»Jokainen potkaus ajaa asiaa eteenpäin», sanoi hän, ja kieli poskessa hän piirsi nimensä suurin, muodottomin kirjaimin.
Oli yksi ainoa mies jäljellä. Se oli tuo muodikas nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hän otti kynän viimeiseksi ja kirjoitti »Charles Minghelli».
Davido Rossi katsoi häntä ja luki nimen, joka oli kirjoitettu viimeiseksi.