Hänen oli matkustettava seuraavana päivänä kello kaksi, hänen laivansa kun oli määrä lähteä Napolista samana iltana.
Nähdessäni hänet niin täynnä uskallusta ja toiveita elämään nähden johtui mieleeni muutamia tapauksia menneisyydestä, ja sanoin:
"Siispä nyt viimeinkin täydellä todella lähdette naparetkelle?"
"Niinpä lähden", vastasi hän ja katselimme toisiamme silmiin ja nauroimme seisoessamme siinä kirkon portailla lapsuudenaikain vienojen muistojen leijaillessa ympärillämme.
"Entä te?" virkkoi hän. "Samannäköinen olette kuin ennenkin, Tunsin teidät paikalla. Vaikka kyllä sittenkin olette muuttunut. Niin kasvanut ja… niin ihmeteltävän…"
Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan, ja ollen siksi lapsi, etten teeskennellyt olevani tietämätön, ja siksi paljon nainen, että tunsin mielihyvää, vakuutin olevani hyvilläni siitä.
"Olette jättänyt luostarin. Milloinka se tapahtui?"
Kerroin lähteneeni luostarista kolme viikkoa sitten että isäni oli tullut noutamaan minua ja että olimme lähdössä Ellaniin.
"Entä sitten? Mitä sitten aiotte toimittaa?" kysyi hän.
Ensi silmänräpäyksessä minua hävetti vastata, mutta viimein sanoin aikovani mennä naimisiin kotiin tultuani.