Isänikin oli kiihtynyt, vaikka toisista syistä, ja kun laiva laski Blackwaterin lahteen, osoitteli hän minulle, mitä edistyksiä oli saatu aikaan hänen johdollaan — ravintoloita, teattereita, tanssihuoneistoja ja virkistyskoteja, jotka reunustivat merenrantaa, ja sähköratoja, jotka kulkivat vuoria ylös.
"Katsopas", huudahti hän, "enkös luvannut panna tämän vanhan saaren surisemaan."
Suurella kivisellä, ulos lahteen pistäytyvällä laivasillalla seisoi ihmisjoukko odottamassa laivan tuloa.
"Tämä ei ole mitään", sanoi isäni, "ei mitään verrattuna siihen, mitä näet, kun huvikausi on vauhdissaan."
Niin pian kun laiva oli laskenut siltaan, astui neljä herrasmiestä kannelle, ja sydämeni sykähti ajatellessani, että tuleva mieheni kenties olisi heidän joukossaan; mutta hän ei ollutkaan, ja ensimäiset sanat, jotka isälleni lausuttiin, olivat:
"Hänen armonsa pyytää anteeksi, sir. Hän on esteellinen tänään, mutta pyytää tavata teitä kotonanne huomenna aamupuolella."
Tunsin puhujan samaksi holhoojaksi, joka oli matkustanut laivassa nuoren lordi Raan kanssa tämän mennessä Oxfordiin. Hänen seuralaisensa olivat sileänaamainen ja teräväkatseinen mies, joka esitettiin hänen armonsa lontoolaisena asianajajana, herra Curphy, jonka tunsin isäni omaksi asianajajaksi, ja rakas, vanha isä Dan.
Isä Danin nähdessäni ensiksi hämmästyin. Hän oli mielestäni niin pieni ja mitättömän näköinen, vaatimaton maalaispappi kerrassaan, mutta hän oli säilyttänyt entisen hellän hymyilynsä, joka ei ollut haihtunut muististani, samoin tuon herttaisen tapansa pyörittää vokaaleja irlantilaisesti, jota en koskaan voi unohtaa.
"Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän. "Kuinka sieväksi olet tullut. Ja niin äitisi näköinen, Herran rauha hänen sielullensa! Tiesinhän, että Siunattu Neitsyt pitäisi huolen sinusta, tiesinhän sen, tiesinhän sen."
Kolmet ajopelit odottivat meitä — vaunut piispaa, suuri automobiili holhoojaa ja lontoolaista asianajajaa ja toinen, vieläkin suurempi automobiili meitä.