"Turhia! Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään, niinkuin jo tytöllenikin tässä sanoin. Mutta vävypoikani lordi Raa" (äänekkäät hyvähuudot, muutama naurahdus ja meluava pöydän takominen nyrkeillä seurasivat näitä sanoja) "vävypoikani sanoo, että hänen on oltava Lontoossa huomisaamuna, ja tänä aamuna tyttäreni on vannonut tottelevaisuutta… Mitä nyt, monseignor? Eikö juuri tottelevaisuutta? No jotain sentapaista sitten, niin että hänen on lähdettävä miehensä kanssa. Niinpä siis täyttäkää lasinne reunoja myöten ja juokaa morsiamen ja sulhasen malja."
Niin pian kuin kädestä käteen kulkevain karahvien helinä oli tauonnut, isäni alkoi uudelleen puhua.
"Tämä on elämäni uljain päivä. Se on se päivä, jonka saavuttamiseksi olen tehnyt työtä, orjaillut ja koonnut, ja nyt se viimeinkin on koittanut."
Hyväksymisen huutoja kuului jälleen.
"Mitä sanoittekaan kirkossa, herra Curphy? Aika tuo koston matkassaan. Niin tekee. Katsokaa minua."
Isäni työnsi peukalonsa liiviensä hiha-aukkoihin.
"Kaikki te tiedätte, kuka minä olen ja mitä syntyperää."
Mieheni pani monokkelin silmälleen ja katsahti ylös.
"Minä olen kotoisin Curraghin multamajasta, ei kovinkaan kaukaa täältä. Isäni tap… mutta jääköön se nyt tässä sanomatta. Kun hän jätti meidät, ei ollut laiskan penkillä istuminen, eipä vainkaan — minut pantiin raatamaan maata, ja äiti kitki rikkaruohoja monelle teistä isillenne, meinaan — yhdeksän penceä päivässä kuivina päivinä ja kuusi penceä muulla säällä. Kun minä olin pikkuinen pojan naskali, kiroili minua muuan komeissa vaunuissa ajava herrasmies ja äidilleni antoi ruoskaniskuja hänen… mutta olkoon sekin sanomatta. Siitä päivin olen luullakseni potkaissut itseni aimo tavalla eteenpäin ja tänä aamuna olen naittanut tyttäreni saaren ylhäisimpään sukuun."
Seurasi taas voimakkaita hyvähuutoja, mutta ne miltei hukkuivat sateen ankaraan ropinaan kattoikkunoita vasten.