"Ihanata!" kuiskasi Bridget tätini lady Margaretille. "Sellainen minä itse aina olin rakkaan everstin eläessä."
"Morsian ja sulhanen!" huusi isäni, ja kaikki nousivat pystyyn meluten ja huutaen: "Lordi Raan terveydeksi! Lordi Raan terveydeksi!"
Puheiden kestäessä mieheni oli kaiken aikaa rauhatonna vääntelehtinyt tuolillaan. Hän oli myös ahkerasti kallistanut viinikarahvia, niin että kun hän nousi vastaamaan, hänen silmänsä olivat jotakuinkin sumeat.
Venyvällä äänellään hän kiitti piispaa ja lausui, että päättäessään naida minut, hän ei ollut koskaan ajatellut esiintuoda mitään esteitä uskontoon nähden. Mitä tuli uudenaikaisiin mielipiteisiin miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta, ei hän arvellut luostarissa kasvatetun nuoren tytön antavan hänelle paljonkaan luulla siinä suhteessa.
"Eipä luulisi", huusi isäni. "Kyllä minä siitä vastaan."
"Niinpä siis kiitän teitä omasta ja perheeni puolesta", jatkoi mieheni, "ja… Ah, niin, tietysti (tämä sanottiin lady Margaretille) kiitän teitä myös vaimoni puolesta ja… ja niin ei sitten muuta mitään."
Minua vilusti ja hävetti ja tunsin voivani pahoin. Verivirta syöksähti kasvoilleni punaten ne hiusmartoon saakka.
Kaikissa näissä hääpuheissa ei oltu sanallakaan mainittu minua — ei puhuttu mitään siitä todellisesta minusta, jolla on elävä sielu ja oikeus tulevan onnen vaatimuksiin. Kun mieheni kävi jälleen istumaan, halusin itkeä, mutta käsittämättömän mielijohteen valtaamana purskahdin sen sijasta väkinäiseen nauruun.
Äkkiä kuulin jonkun taas puhuvan. Se oli isä Dan. Hän oli aivan huomaamatta noussut pystyyn paikaltaan pöydän alapäässä. Näin hänen väljän nuttunsa, joka oli saumoista hyvin kulunut; näin hänen pyöreät, hehkuvat kasvonsa; kuulin hänen lempeän irlantilaisen äänensä väräjävän, josta päätin hänen olevan syvästi liikutetun; ja silloin painui pääni alas, sillä tiesin, mitä oli tulossa.
Kolmaskymmeneskolmas luku.