"Ystävät", huudahti isä Dan, "sulhasta emme tunne paljon tässä seurakunnassa, mutta morsiamen tunnemme.
"Olemme tunteneet hänet koko hänen elämänsä ajan. Me tiedämme, minkälainen hän on. Ainakin minä tiedän. Minäkin olen hänen isänsä. Minä olin tässä talossa, kun hän syntyi. Minä kastoin hänet. Minä otin hänet sen enkelin sylistä, joka hänet synnytti. Siispä hän on minunkin lapseni. Jumala siunatkoon häntä…"
Hänen äänensä katkesi — minä nyyhkytin — vaikka hän puhui niin äänekkäästi, saatoin tuskin kuulla häntä, saatoin tuskin nähdä häntä — tiedän vain, että hän oli kääntynyt meidän puoleemme ja kohotti vapisevaa kättänsä miestäni, kohti.
"Hän on minunkin lapseni, sanon, ja nyt, kun hän jättää meidät, nyt, kun te viette hänet pois meiltä, vannotan teitä, armollinen herra, olemaan hänelle hyvä ja uskollinen, koskapa teidän kerran on vastattava hänen sielustaan."
En tiedä, sanoiko hän vielä muutakin. Tästä hetkestä alkaen minä olin kuuro ja sokea kaikelle. Olin kumminkin tietoinen siitä, että isä Danin lakattua puhumasta salissa vallitsi kiusallinen äänettömyys. Seurue tuntui olevan hämmästynyt, jopa hiukan harmistunutkin, tullessaan näin odottamatta työnnetyksi liikuttavan kohtauksen keskelle. Piispa näytti suuttuneelta, isäni nololta, ja mieheni, joka yhä ahkerasti oli kallistellut konjakkilasia, mutisi jotain "saarnasta".
Oli tarkoitettu, että herra Eastcliff puhuisi morsiustytöille, ja kaunis Betsy kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli valmistanut hyvin sukkelan puheen, mutta jokainen tunsi, ettei puheidenpidosta enää voinut tulla mitään. Seurasi hetkinen noloa puhelua, ja sitten isäni katsoi kelloa ja sanoi olevan ajan meidän lähteä, jos mielimme ennättää laivalle, ja niin minut vietiin yläkertaan vaihtamaan pukua.
Palatessani alakertaan matkapuvussani soopelinnahat hartioillani, oli koko seura koolla hallissa ja kaikki puhelivat yhtähaavaa, jotta huone sorisi kuin vesi padassa.
Jokainen vuorostansa alkoi nyt minua hyvästellä. Nessy MacLeod kuiskasi minulle salavihkaa, että isäni oli niin erinomainen mies. Kaunis Betsy sopotti, että herra Eastcliff oli niin kaunis ja että heillä oli niin samat harrastukset ja sama maku, että hän toivoi minun pyytävän häntä Raa-linnassa käymään takaisin tullessani. Bridget tätini, jota ympäröi joukko osanottavaisia naisia (niihin lady Margaret luettuna, joka huomattavasti yritti olla ystävällinen) pyyhkieli silmiänsä sanoen, että olin aina ollut hänen lemmikkinsä, ja että hän oli uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa minua kohtaan.
"Mary rakkaani", sanoi hän kohdatessaan minun katseeni. "Tässä minä juuri kerron hänen armollensa, etten tiedä mitä tehdä, kun sinä olet mennyt."
Mieheni oli myös siellä raskaassa päällysnutussa kaulus kohotettuna, vastaanottaen seudun herroilta rohkaisevia ennustuksia uhkaavasta laivamatkastamme.