Oli jo pimeä. Kasvot ikkunaa vasten painettuina en voinut nähdä mitään. Sade pieksi ikkunoita. Meri hyrskyi kallioita vasten. Halusin paeta, mutta tunsin olevani vangittu — henkisesti ja ruumiillisesti vangittu.
Mieheni oli sytyttänyt paperossin ja asteli edestakaisin lattiata pitkin, nähtävästi punniten asioita mielessään. Hetken kuluttua hän lähestyi minua, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi:
"Kyllä käsitän, miten on laita. Sinä olet väsyksissä; eikä ihmekään.
Sinulla on ollut pitkä ja uuvuttava päivä. Parasta on panna maata.
Meidän on oltava aikaisin ylhäällä."
Iloisena siitä, että pääsin hänen läsnäolostaan, sallin hänen taluttaa itseni isoon makuuhuoneeseen. Kun astuin kynnyksen yli, käski hän minun riisuutumaan ja menemään maata, ja sen jälkeen hän virkkoi jotain odottamisesta. Sitten hän sulki hiljaa oven ja minä olin yksin.
Kolmaskymmeneskuudes luku.
Makuuhuoneessa paloi takkatuli, ja kävin istumaan sen eteen. Monet voimat taistelivat sisässäni. Koetin ohjata ajatuksiani, mutta huomasin sen vaikeaksi.
Kului hetki. Mieheni palvelija tuli sisään kuulumattomin askelin kuten tavallisesti sellaiset henkilöt, avasi matkalaukuista yhden ja pani isäntänsä kammat ja harjat yöpöydälle ja hänen yöpaitansa vuoteelle. Ravintolan palvelijaneiti seurasi häntä, ja ottaen omat yövaatteeni matka-arkkuni päällimmäisestä osastosta, hän levitti ne mieheni tavarain viereen.
"Hyvää yötä, armollinen rouva", sanoivat he matalalla, äänellä astuessaan varpaillaan ulos huoneesta.
Tuskin kuulin, mitä he sanoivat. Äsken lamassa, olleet ajatukseni työskentelivät nyt salaman nopeudella. Nyt kun olin pakotettu ensimäisen kerran kohtaamaan silmästä silmään yhtä naisen elämän suurinta tapahtumaa, kyselin itseltäni, miksi en ollut ennen ottanut sitä lukuun laskelmissani.
En ollut edes ajatellut sitä. Koko sieluni oli ollut niin tykkänään yhden ainoan henkisen tosiasian painostamana — sen, etten rakastanut miestäni, ettei mieheni rakastanut minua — etten ollut milloinkaan, en edes omissa mietteissäni selvästi kosketellut sitä ruumiillista toimitusta, joka on aviosäädyn ensimäinen ehto, eikä kukaan ollut siitä minulle maininnut, ei edes viitannut siihen.