"Jos koskette minuun, niin hyppään ulos ikkunasta", sanoin.
"Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän temmaten minut nopeasti syliinsä.
"Ellette päästä minua! käsistänne, niin huudan koko talon liikkeelle", huusin.
Se riitti. Hän laski minut menemään ja peräytyi minusta. Seuraavassa tuokiossa hengähdin vapauden tunteesta. Ilman vastarintaa mieheni puolelta riensin vasemmalla olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja lukitsin oven.
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
Kului kotva aikaa. Istuin kylmän takan ääressä leuka käteni varassa. Raivosiko myrsky vielä ulkona, en kuullut. Kuuntelin salista tulevia epäselviä ääniä.
Mieheni asteli edes takaisin, mutisten kirouksia, tyrkkien huonekaluja ja särkien tavaroita. Kerran kuulin lasin kilinää, ikäänkuin hän olisi kallistanut karahvia ja sitten hillittömässä raivossaan viskannut sen uuninristikkoa vastaan.
Joku kolkutti salin ovelle. Varmaankin joku tarjoilija, sillä seinän läpi kuulin jonkun arasti kysyvän, oliko tapahtunut onnettomuus. Mieheni lähetti hänet kiroten pois. Eikö hän ollut kieltänyt häntä tulemasta, ennenkuin soitettaisiin.
Viimein, kenties puolen tunnin kuluttua, mieheni kolkutti pienen huoneeni ovelle.
"Oletko siellä?" kysyi hän.