Meidän hyttimme olivat laivan kävelykannella ja ne erotti toisistaan käytävä. Näin ollen olimme aivan riippumattomat toisistamme, mikä olikin hyvä, sillä mieheni joko tiesi tai arvasi minun osuuteni tähän äkkinäiseen muutokseen ja oli minua kohtaan vielä entistäänkin äreämpi, eikä mitään puhelua saatu vireille meidän kesken.
Suurimman osan aikaansa hän vietti hytissään, toruskellen passareita, sättien palvelijaansa ja kiroskellen kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tälle järjettömälle matkalle.
Välillämme oleva juopa oli suurempi kuin koskaan ennen. En voinut viettää yhtäkään tuntia hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Elämäni tuntui kylmältä kuin tyhjä talo, ja rupesin jo katumaan, että niin kiihkeästi olin halunnut poistaa mieheni ympäristöstä, missä hän ainakin oli elänyt järki-ihmisen tavalla, kun odottamaton tapaus tuotti minulle pikaisen mielihyvän vavahduksen.
Meidän paikkamme salongissa olivat tohtorin pöydän päässä, ja tohtori itse oli nuori irlantilainen, kahdenkymmenenkolmen tai neljän korvissa, reipas ja raitis kuin maaliskuun aamutuuli.
Kuullessaan minun olevan Ellanista kotoisin hän kysyi tunsinko Martin
Conradin.
"Martin Conradin?" toistin ja tunsin samassa (tietämättä miksi) ikäänkuin ruusunpunainen harso olisi pudonnut kasvoilleni ja niskalleni.
"Niin, Mart Conradin, joksi me häntä sanoimme. Tarkoitan sitä nuorta miestä, joka lähti luutnantti ——:n retkikunnassa Etelänavalle."
Lapsuudenaikain hellien tunteiden muisto lainehti ylitseni, ja vastasin:
"Hän oli ensimäinen poikaystäväni tai oikeammin ainoa."
Nuoren tohtorin silmät sädehtivät, ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut paiskata lusikkansa pöytään, ponnahtaa pystyyn ja tarttua minuun molemmin käsin.