"Kuinka hauskaa! kuinka hauskaa!" toistin minä ja tunsin punastuvani yhä enemmän.
"Koska sinä tulit?"
Kerroin hänelle ja hän sanoi:
"Me tulimme satamaan vasta eilispäivänä. Ja ajatella, että sinä ja minä tulimme samaan hotelliin ja kohtaamme toisemme jo ensimäisenä aamuna. Se on kuin kohtalon käsi, kuten saarellamme sanotaan. Mutta eikö se ole mainiota, todella mainiota!" Lämmin ilovirta pulpahti minussa, ja olin niin hengästynyt, että tuskin sain sanotuksi:
"Olen kuullut kerrottavan matkastanne. Teillä on ollut kovia kestettävänä."
"Vielä mitä! Pikku huviretki vain kahdeksannellekymmenennelle seitsemännelle leveysasteelle."
"Ja tulokset loistavat?"
"No eipä siitä kannata puhua. Päällikkö oli mainion hyvä ja pojat reipasta väkeä."
"Kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!" sanoin uudelleen, sillä minut oli vallannut mykkä ilo ja minä toistin toistamistani samat sanat kuten ihmisten on tapana, kun ovat hyvin onnelliset.
Kokonaista kaksi minuuttia olin onnellisempi kuin milloinkaan ennen elämässäni, mutta sitten kouristi jäätävä tunne sydäntäni, sillä muistin olevani naimisissa enkä tietänyt miten minun oli Martinille ilmotettava uutiseni.