Tuskassani ja säikähdyksessäni näin vain yhden keinon vapautua siitä saastaisesta kuormasta, johon synnillinen sydän minut sitoi, — nimittäin intohimoni kuolettamisen. Päätin sen tehdä. Päätin taistella rakkauttani vastaan, voittaa sen ja tuhota sen.
Ensimäinen yritykseni tähän suuntaan oli aika kömpelö. Koetin välttää kiusausta kieltäytymällä tapaamasta Martinia kahden kesken.
Kolme tai neljä päivää tein voitavani pitääkseni hänet loitolla milloin minkin huonon tekosyyn nojalla, kun hän (mikä tapahtui useasti päivässä) tuli minua tervehtimään. Milloin olin juuri lähtenyt kaupungille, milloin olin juuri palannut kotiin, tai olin uupunut ja sairas.
Sydäntäni kirvelti, mutta olisin hyvin jaksanut kantaa oman tuskani, ellen olisi ollut tietoinen siitä, että tuotin hänellekin tuskaa.
Kamarineitini, joka oli heti ruvennut Martinia kannattamaan, palasi useasti huoneeseeni annettuaan hänelle tällaisen valheellisen vastauksen ja sanoi:
"Armollinen rouva olisi nähnyt hänen kasvonsa, kun sanoin teidän olevan sairaana. Olisi voinut luulla minun pistäneen veitsen hänen rintaansa."
Kaikki näyttivät olevan salaliitossa työntääkseen minut Martinin syliin — Alma ennen kaikkea. Ollen nainen hän luki salaisuuteni, ja älysin ensi hetkestä alkaen, että hän halusi puolustaa omaa suhdettansa mieheeni asettamalla minut samaan asemaan Martiniin nähden.
"Oletko tavannut herra Conradia tänään?" oli hänen tapansa kysellä.
"En tänään", vastasin silloin.
"Et! Ja vaikka olette niin vanhoja ystäviä! Ja vielä asutte samassa hotellissa!"