"Minä vihaan tuota naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä toisinaan mieleni tallata häntä jalallani."
Viimein tultiin polttopisteeseen. Eräänä päivänä Martin ryntäsi alakertaan ollen ihan suunniltaan poikamaisesta ihastuksesta. Hän kertoi, että koko tarvittava rahasumma oli saatu kerätyksi ja että sanomalehden omistaja aikoi juhlia yrityksensä onnellista päätöstä panemalla toimeen yleiset aamiaiset jossain hotellissa, ja vaikkei juhlassa pitänyt olla naisia läsnä, oli lehterillä varattu paikkoja muutamille, minulle niiden joukossa.
Aamiainen oli melkein lopussa, puheiden aika — oli tulossa, ja lehterillä istuvat naiset surisivat kuin mehiläiskeko, kun minä saavuin paikalleni. Vieressäni istui kaksi vilkasluontoista amerikkalaista naista, jotka olivat melkein yhtä kiihtyneet kuin minä ja tähystelivät alhaalla istuvia miehiä kiikarillaan koettaen arvata, kuka heistä oli Martin, jolloin minä turhamaisuuteni kannustamana ja omistusoikeuteni tunnossa osoitin heille, missä hän istui, ja lainasin sitten heiltä kiikarin katsoakseni puheenjohtajaa.
Kun Martin nousi vastaamaan hänen juhlapuheeseensa, vastaanotettiin hänet innokkailla tervehdyshuudoilla, mutta minä olin niin hermostunut, että tuskin kuulin mitään. Hänkin oli hermostunut, sen näin selvästi, sillä lausuttuaan pari sanaa kiitokseksi, alkoivat hänen kätensä hapuilla papereissa, jotka sisälsivät yhdessä valmistamamme puheen. Hän yritti lukea niistä, mutta sekaantui ja pudotteli papereitaan.
Tuskanhiki helmeili otsallani ja kurkustani alkoi kuulua outoa ääntä, kun Martin äkisti paiskasi paperinsa pöydälle ja virkkoi aivan muuttuneella äänellä:
"Laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, en ole koskaan eläessäni voinut kirjoittaa puhetta, ja kuten näette, en voi lukeakaan sitä, mutta tiedän sanottavani, ja puhun sen teille juuri niinkuin se on minulla mielessä."
Ja niin hän koruttomaan merimiestapaansa, erinomaisen selvästi, vakuuttavasti ja luonnollisesti, joskaan ei aina kielellisesti virheettömästi, siniset silmät yhtenä tulenhehkuna, selitteli meille tarkotusperänsä ja toiveensa.
Ja lopuksi hän virkkoi:
"Hänen armonsa, puheenjohtaja, mainitsi jotain luonnon suuren yksinäisyyden hyvästä vaikutuksesta ihmisen luonteeseen. Voin todistaa sen todeksi. Olkoon ken tahansa täällä, missä on yllin kyllin kaikkea, mitä haluaa, niin hän ei voi kuvailla, kuinka ihmeellisin ja oudoin tuntein mieli kääntyy Herran puoleen pyytäen häntä pitämään kättänsä päällämme ja auttamaan meitä, kun olemme siellä yksinäisyydessä, tyhjin, nälkäisin vatsoin.
"En tiedä missä olitte viime joulupäivänä, laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, mutta tiedän missä itse olin. Olin 85:nnellä leveysasteella, 163:nnella pituusasteella, Mount Darwinista neljä peninkulmaa etelään ja kolmekymmentä peninkulmaa länteen. Olimme sillä pienellä löytöretkellä, jonka minä olin saanut johtaakseni ja josta päällikköni on tehnyt aivan liian suuren asian. Kun sinä aamuna kömmimme ulos makuusäkeistämme, ei silmänkantamalla ollut muuta nähtävänä kuin peninkulmittani aaltoilevia lumiharjuja seitsemäntuhatta jalkaa korkealla tuulisella ylätasangolla, repeämiä täynnä olevan jäätikön ympäröimänä, joka katkaisi meiltä pääsyn merelle.