"Tänä iltana on tarpeetonta valvoa hänen vuoteensa ääressä, Christian
Ann."
"Mutta eikö se pikku kulta pelkää maata yksikseen?" kysäisi rouva
Conrad.
Vakuutin, etten pelännyt, ja hän suuteli minua ja neuvoi minua koputtamaan seinään, jos jotain haluaisin. Ja sitten se hyvä sielu poistui huoneesta miehensä käsivarsi vyötäreillään.
En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä talo oli rakkauden koti. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä suloinen nainen, joka oli ollut varakkaan miehen tytär, oli pitänyt tohtoria kaikkia muita miehiä parempana jo silloin kun tämä oli ollut vain nuori, vasta Saksasta tai Sweitsistä palannut lääketieteen ylioppilas. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että hän oli jättänyt isänsä, äitinsä ja kodin turvan seuratakseen nuorta miestänsä, kun hän tuli Ellaniin ilman ystäviä ja tuttuja, ja vaikka he olivat köyhiä silloin ja vieläkin, ei hän ollut koskaan katunut tekoaan. En tiedä kuinka tunsin, mutta tunsin vain, että omalle, kalliille äidilleni oli juuri sattunut päinvastoin; hänellä oli kaikkea eikä kumminkaan mitään — tällä hyvällä olennolla taas ei ollut mitään, mutta kumminkin hänellä oli kaikki.
Seitsemäs luku.
Herätessäni seuraavana aamuna loisti aurinko kirkkaasti, ja kun hiukseni olivat harjatut sileiksi otsalleni, istuin vuoteessani syöden pienen pienellä hopealusikalla pienen pientä kananmunaa, kun ovi paiskattiin auki ja pieni olento tupsahti huoneeseeni.
Se oli minua kaksi vuotta vanhempi poika. Hänellä oli yllä harmaa Norfolk-jakku ja polvihousut, mutta huomattavinta hänen puvussaan oli pehmeä, valkea, suunnattoman suuri huopahattu. Sen lierit olivat lian töhrimät ja alaspäin vääntyneet, ja huipussa oli reikä, josta töyhtö ruskeata tukkaa työntäytyi näkyviin. Koko poika hattuineen muistutti suurta, vahingoittunutta tattia.
Huoneeseen rynnätessään hän kohotti päätänsä, niin että näin hänen kasvonsa, joita ei juuri voinut kehua kauniiksi, vaikka silmät olivatkin suuret ja siniset — siniset kuin sinisin meri —, mutta muuten hän ei ollut minua näkevinäänkään, heitti vain kuperkeikkaa keskellä permantoa, heilautti sääriään tuolin selkänojalle, harppasi pienen pöydän yli ja asettui lopulta seisomaan käsilleen sääret vastapäätä minun vuodettani olevaa seinää vasten ja ylösalaisin olevat kasvot melkein kiinni matossa.
Tässä asennossa hän nähtävästi koetti pysytellä niin kauan kuin mahdollista, ja pian hänen kasvonsa kävivät hyvin punaisiksi. Minä, joka tähän asti olin istunut tyynyjeni välissä hiljaa kuin hiiri, avasin vihdoin suuni:
"Mikä sinun nimesi on, pikku poika?"