Naimisiin jouduttuani olin laiminlyönyt monta pientä uskonnollista toimitusta (kuten ristimerkin tekemisen pöydästä noustuani), jotka nyt otin uudelleen käytäntöön, ja kun Martinin kertomus muistutti mieleeni, että olin luvannut tuon tuostakin lukea äitini sielun puolesta De profundis-virren, sanelin sen nyt kerran päivässä. Arvelin näiden velvollisuusharjoitusten tuottavan minulle jonkin verran mielenrauhaa, mutta niin ei käynyt.
Totta on, että rakkauteni Martinia kohtaan oli sitä laatua, jota maailmakin sanoo puhtaaksi. Siinä ei ollut minkäänlaista kuonaa; mutta yhtäkaikki luulin olevani syypää aviorikokseen — sydämen aviorikokseen.
Joka aamu menin aikaisin messuun, mutta palatessani sieltä elämän jokapäiväisiin toimituksiin, en tuntenut enää samaa mielen uudistusta ja sydämen puhdistusta kuin ennen.
Menin entistä useammin synninpäästölle — alussa kahdesti viikossa, sitten joka toinen päivä, sitten joka päivä. Mutta entinen ilon ja puhdistuksen tunnelma pysyi kuin pysyikin poissa. Rippi-isäni oli vanhanpuoleinen mies, jonka värähtelevä ääni tuntui penkovan olemukseni syvimpiä syvyyksiä. Hän oli kovin huolissaan tilastani ja neuvoi minua yötä päivää rukoilemaan Jumalalta tukea kiusauksessani.
"Kiusaaja ahdistaa sieluasi, lapseni", sanoi hän. "Taistele häntä vastaan, tyttäreni."
Koetin seurata hengellisen isäni kehoitusta, mutta kovaa se oli. Kun Martin vain tarttui kiinni käteeni ja katsoi minua silmiin, hävisivät hyvät päätökseni siinä tuokiossa.
Tämä tuima kamppailu sydämeni ja sieluni välillä vaikutti lopulta haitallisesti terveyteeni. Minun ei enää tarvinnut teeskennellä sairautta, olin todella pakotettu pysymään huoneessani, mutta sielläkin rakkauteni Martiniin uhkaavan miekan tavalla häilyi pääni päällä.
Price lauloi alinomaa hänen ylistystänsä. Martin oli niin älykäs, niin reipas, niin voimakas, niin miehekäs; toisin sanoen hän oli täydellinen ja moittia ei voitu ketään, joka häneen rakastui.
Melkein joka aamu hän toi minulle kimpun kasteen kostuttamia kukkia, jotka Martin oli ostanut Covent Gardenista. Minua halutti pitää ne luonani, mutta havaittuani, että ne johtivat ajatukseni alati sen luo, joka ne oli lähettänyt, keksin toisen tai toisen tekosyyn lähettääkseni ne arkihuoneeseen, jotta pääsisin näkemästä niitä.
Eipä aikaakaan kun Price, muistaen entiset tekosyyni, alkoi luulla, että vain teeskentelin sairautta kiusatakseni Martinia, ja rupesi kursailemattomaan tapaansa nuhtelemaan minua kuin lasta ikään.