"Jumalan kiitos, että hän on lähtenyt."
Jonkun päivän kuluttua saapui tohtori Conrad isäni lähettämänä, ja minä ilostuin aika tavalla nähdessäni hänen lyhyeksi: ajetun raudanharmaan päänsä portaissani.
Ensi keskustelumme koski luonnollisesti Martinia, joka oli kirjottanut vanhemmilleen, kertoen kohtauksestamme Lontoossa ja ilmottaen tulostaan kotiin. Suvimajassa vallitsi nyt suuri touhu; hänen äitinsä puuhasi aamusta iltaan vanhassa kodissa poikansa vastaanottoa varten. Siinä pestiin ja hierottiin! Siinä mattoja ravisteltiin ja puisteltiin, kuin olisi mikäkin prinssi ollut tulossa.
"Ja miten on meidän itsemme laita'?" virkkoi tohtori sitten. "Hiukan allapäin, vai mitä? Jokin sairaus? Eikö? Pahoinvointia? Eikö? Päänkivistystä ja hervottomuuden tuntoa? Eikö?"
Tiedusteltuaan ja kyseltyään vielä yhtä ja toista vanha tohtori näytti olevan ymmällä, jolloin en hennonut kauempaa pitää häntä pimeässä, vaan sanoin, ettei terveyttäni haitannut mikään, vaan että olin onneton ja olin ollut aina hääpäivästäni alkaen.
"Niin, niin", vastasi hän, "mielenne on sairas, ei ruumiinne?"
"Niin."
"Puhuttelen isä Dania", sanoi hän. "Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon!"
Ei ollut puolta tuntiakaan kulunut hänen lähdöstään, kun Alma tuli huoneeseeni niin hempeänä ja suloisena kuin suinkin saattoi olla ja kertoi tohtorin sanoneen minun potevan suurta hermoheikkoutta ja että minua oli säästettävä kaikista harmeista ja huolista.
"Niin että jos voin jotain tehdä puolestasi täällä ollessani, rakkaani,… kuten pitää silmällä palvelijoita ja taloa… Ei, ei, älä vastustele; teen sen mielihyvällä usko pois… Olemme siis sopineet siitä, se on päätetty, eikö niin?… Sinä rakas, suloinen pikku kulta!"