Ajattelin, että nyt olisi otollinen aika puhua omista asioistani, ja vaikka minusta nyt, kun kuuntelija oli oma isäni, oli paljon tuskallisempaa paljastaa huoleni, änkytin sanottavani niin hyvin kuin tukahuttava mielenliikutukseni sen salli.
Luulin hänen säälivän minua. Arvelin hänen suuttuvan. Joskohta hänen kohtelussaan minua kohtaan ilmeni tuota samaa halveksumisen sekaista hellyyttä, jota hän aina oli osoittanut äidilleni, niin olinhan toki hänen tyttärensä, ja olin vakuutettu siitä, että häntä haluttaisi rynnätä ylös vuoteeltaan voidakseen tarttua miestäni kurkkuun ja ravistaa häntä kuten mäyräkoira ravistaa rottaa. Mutta kävikin aivan toisin.
Olin tuskin päässyt alkuun, kun hän purskahti nauruun.
"Jumala paratkoon, tyttö", huudahti hän, "ethän toki ruvenne suutasi murtamaan mokoman asian takia."
Ajattelin, ettei hän ollut minua käsittänyt, ja yritin puhua selvemmin.
"Vai niin", virkkoi hän, "liehittelee toisia naisia, häh? No niin, eihän tuo sen kummempaa? Ei hän ole ensimäinen mies, joka sitä tekee, eikä viimeinenkään, arvaan minä."
Luulin sittenkin, etten ollut kyennyt oikein selvittämään asiaani, ja sanoin, että mieheni oli ollut uskoton minulle, että hänen jatkuva uskottomuutensa oman kattoni alla oli alentanut minua omissa silmissäni ja muidenkin, etten voinut enää jatkaa sellaista elämää ja niinmuodoin…
"Niinmuodoin tulet minun luokseni vaatimaan, että selvittäisin asiasi. Ei, ei, selvitä ne itse, tyttö. Ei appi-isän pidä koskaan sekaantua."
Hän katseli asiaa miehen kannalta luullakseni, mutta minä olin hyrähtää itkuun, niin olin suuttunut ja pettynyt, vaikka maltoin mieleni, että voisin jatkaa.
"Kuka se nainen on?" kysyi hän.