En ollut milloinkaan. Se värähytti koko olemustani.
"Sanot ettet voi enää elää miehesi kanssa, koska hän on rikkonut avioliittovalansa. Mutta ajattele, kuinka monet tuhannet naisraukat maailmassa tekevät sitä joka päivä — elävät uskottomien puolisojensa kanssa kotinsa ja lastensa tähden. Eikä yksistään heidän kotinsa ja lastensa tähden, vaan heidän sielunsa ja uskontonsa tähden. Marttyyreja, siunattuja marttyyreja he ovat, vaikka ei heistä mitään tiedetä, sillä he pitävät pystyssä yhteiskunnan ja kirkon ja inhimillisen perheen."
Minä vapisin ylt'yleensä. Oli ikäänkuin isä Dan olisi koettanut riistää minulta elämäni ainoan, kalliin sisällyksen.
"Nyt sinä arvelet, ettet voi elää ilman sitä, jota rakastat, koska sydämessäsi ei ole sijaa muille kuin hänelle. Mutta ajattele monia pyhiä naisia, ajattele autuaita pyhimyksiä, jotka ovat käyneet läpi saman kiusauksen — jotka ovat taistelleet sitä vastaan sielunsa kaikella voimalla, kunnes heidän ruumiinsa ovat merkityt Herramme omilla haavoilla."
Hän hiipi lähemmäksi minua. Hänen äänensä värähteli korvassani. Minä kamppailin lujasti ja vapisin yhä koko ruumiiltani.
"Pysy kiinni Kirkossa, lapseni. Se on sinun ainoa turvapaikkasi. Muista että Jumala rakensi avioliittosi, etkä voi sitä rikkoa hylkäämättä uskoasi. Voiko mitään hyvää koitua siitä, josta sellainen hinta maksetaan? Ei ikinä! Kun huomenna tapaatte toisenne — te kaksi lasta — niin sano hänelle se. Älkää murtako vanhan pappinne sydäntä. Hänellä on kyllä huolta teistä muutenkin. Älkää salliko hänen pelätä, että hän on tykkänään kadottava teidät. Ja muista myös äitiäsi — sitä autuasta pyhää, joka kärsi niin kauan ja oli kärsivällinen… Kaikki riippuu sinusta, lapseni. Tällaisissa tapauksissa on nainen vahvempi astia. Ole siis vahva hänenkin puolestaan. Luovu synnillisestä rakkaudestasi, tyttäreni —"
"Mutta en voi, en voi", sanoin. "Rakastan häntä, enkä voi hänestä luopua!"
"Pyytäkäämme Jumalaa auttamaan sinua", sanoi isä Dan, ja pidellen yhä kättäni omassaan, hän veti minut alas polvilleni ja polvistui itse viereeni. Huone oli jo pimeäksi käynyt, ja vain turvevalkean himmeä hehku valaisi kasvojamme.
Ja äänellä, joka oli niin matala ja vieno kuin hänen värähtelevä kuiskauksensa alttarin edessä hänen kehottaessaan Pyhää Hostiaa, isä Dan rukoili puolestani (sanoen minua rakkaaksi lapsekseen, jonka Jumala oli uskonut hänen haltuunsa), että minä pitäisin vihkivalani ja pelastuisin kiusauksesta rikkoa sen.
Hänen ihana rukouksensa tai värähtelevä äänensä, tai molemmat yhdessä, tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja kun nousin pystyyn, tunsin olevani luja. Vaikka Martin oli yhtä kallis minulle kuin ennenkin, arvelin kumminkin nyt löytäneeni tieni. Jos hän rakasti minua kuten minä häntä, oli minun oltava uljas meidän kummankin puolesta. Minun oli vastustettava rakkauden lihallista vaistoa kieltäymyksen henkisellä voimalla. Niin, niin, se minun oli tehtävä.