Luullakseni opettajatar otaksui minun sanovan jotain hänestä itsestään — ehkäpä tekevän pilkkaa hänen ulkomuodostaan —, sillä hetken kuluttua hän sanoi puhuen hyvin nopeasti:
"Mary O'Neill, ole hyvä ja toista, mitä äsken juuri sanoit."
Minä pitelin taulua vielä lähempänä kasvojani, mutta en vastannut mitään.
"Etkö kuule? Puhu! Sinulla on kieli suussasi, vai mitä?"
En vieläkään vastannut, ja silloin opettajatar sanoi:
"Mary O'Neill, tule tänne!"
Hän komensi kuin koiraa, ja koiran tavoin minä olin tottelemaisillanikin, kun samassa satuin näkemään kauniin Betsyn kasvot tyytyväisyydestä säteilevinä, ikäänkuin hän olisi sanonut: "Nytpä vihdoinkin nähdään."
Tämän jälkeen en huolinut liikahtaakaan. Opettajatar nousi paikaltaan, astui minua kohti ja silmäillen minua tuikeasti sanoi:
"Sinä juonikas pikku riitapukari, luuletko, että minun kanssani on leikittelemistä. Tule tänne, ja heti."
Minä tiesin, mistä tällainen puhetapa oli kotoisin, enkä niinmuodoin liikahtanut.