"Mary, en ollut aikonut sanoa mitä nyt sanon, mutta en voi tehdä toisin. Sinä olet onneton, enkä voi seisoa katsomassa, kuinka sinua kohdellaan pahoin. En voi enkä tahdo sitä tehdä."
Yritin vastata jotain, mutta kurkkuuni pisti, enkä saanut puhutuksi.
"Puuttuu vain parisen päivää, ennenkuin minun on lähdettävä matkaan, mutta näissä muutamissakin päivissä saa jotain tehdyksi, ja ellei aika riitä, viivytän matkaani tai siirrän sen toistaiseksi tai lähetän jonkun sijaisekseni, sillä en voi lähteä tieheni ja jättää sinua tähän tilaan."
Yritin sanoa, ettei hän saisi tehdä sitä, tapahtuipa minulle mitä tahansa, mutta en vieläkään saanut puhutuksi.
"Mary, tahdon auttaa sinua. Mutta sen voin tehdä vain siinä tapauksessa, että suot minulle oikeuden siihen. Ei saa kukaan minusta sanoa, että tunkeudun sotkemaan asioita, joissa ei minulla ole mitään tehtävää. Onhan sinun läheisyydessäsi kylliksi ihmisiä, jotka olisivat liiankin kärkkäät sitä tekemään — ihmisiä, jotka ovat sinulle sukua veren ja lain siteillä."
Tiedän, mihin hän tähtäsi, sillä hänen äänensä värähteli korvissani kuin jousen jänne.
"On vain yksi laji oikeutta, joka on yläpuolella veren oikeutta, ja sinä tiedät mikä se on."
Silmäni kävivät niin himmeiksi, että tuskin saatoin nähdä kasvoja, jotka olivat niin lähellä omia kasvojani.
"Mary", sanoi hän. "Minä olen aina sinusta pitänyt. Varmaan sinä tiedätkin. Jumalan pyhien kautta vannon, ettei ole koskaan ollut muita tyttöjä minulla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minun olisi ehkä pitänyt se sinulle ennen ilmoittaa, ja olinkin aikeissa tehdä sen, kun tapasimme toisemme Roomassa. Mutta se ei minusta ollut rehellistä, enkä voinut taivuttaa itseäni sitä tekemään."
Hänen intohimoinen äänensä katkesi. Luulin sydämeni murtuvan.