Kaikki oli valahtanut takaisin eteeni — avioliittoni, isä Danin varoitus, lupaukseni Martinin äidille. "Missä me olemme?" kysäisin.
"Hiljaa! Älä puhu", virkkoi Martin. "Tänä iltana älkäämme ajatelko mitään — ei mitään paitsi rakkauttamme."
"Älä puhu sellaista", vastasin. "Me emme ole vapaat rakastamaan toisiamme", ja pyrkien vapaaksi hänen syleilevistä käsivarsistaan huudahdin sitten:
"Jumala minua auttakoon! Jumala antakoon minulle anteeksi!"
"Odota!" sanoi Martin yhä pidellen minua. "Tiedän mitä tunnet, enkä minä ole se mies, joka tahtoisin riistää tytöltä hänen tunnonrauhansa. Mutta minun täytyy kysyä sinulta yksi kysymys. Jos olisit vapaa, voisitko silloin rakastaa minua?"
"Älä kysy. Minä en saa vastata."
"Sinä saat ja sinun täytyy", sanoi Martin. "Voisitko?"
"Voisin."
"Se riittää — riittää ainakin täksi illaksi. Älä pelkää. Kaikki on päättyvä hyvin. Mene huoneeseesi nyt."
Hän auttoi minut jaloilleni ja talutti minut parvekkeen portaille, ja siellä hän suuteli kättäni ja päästi minut menemään.