Tyydytettyään täten loukatun oikeudentuntonsa opettajatar astui pöytänsä luo jättäen minut siihen. Tiesin, mitä oli tekeillä — hän otti kepin seinän vieressä olevasta pulpetistaan. Kuulin pulpetin kannen avattavan kärsimättömällä tempauksella ja sitten suljettavan vihaisella paukahduksella. Niin varmasti kuin minulla olisi ollut silmät takaraivossani tiesin, että opettajatar piteli keppiä molemmin käsin ja taivutteli sitä tunnustaakseen, oliko se notkea ja taipuisa.
Minä olin syvästi nöyryytetty. Siinä seisoessani kaikkein silmät minuun tähdättyinä, tunsin julminta tuskaa, mitä lapsi saattaa kokea — tuskaa, jonka aiheuttaa tieto tulla häväistyksi tovereitten nähden. Ajattelin Bridget tätiäni, ja viha kouristi pikku sydäntäni. Sitten minä ajattelin äitiäni, ja häpeä kuristi kurkkuani. Muistin, mitä hän oli sanonut pikku Marystään, että hän oli aina niin pienen ladyn tapainen, ja olin vaipua maan alle ajatellessani, että saisin vitsaa kaikkein kylän lasten nähden.
Kotona minua olivat suojelleet äitini kyyneleet, mutta täällä olin aivan yksinäni ja tunsin olevani niin pieni ja turvaton. Mutta juuri kun huuleni alkoi venyä ajatellessani kuinka onneton äitini olisi, jos hän näkisi minut tässä häpeällisessä asemassa, ja olin huudahtamaisillani opettajattarelle: "Älkää lyökö minua! Voi! älkää lyökö minua!" niin tapahtui jotain ihmeellistä, joka muutti häpeäni hämmästykseksi ja voitonriemuksi.
Sumun läpi, joka peitti silmäni, näin erään pojan astuvan minua kohti pitkän koulusalin päässä olevalta poikain luokalta. Se oli Martin Conrad, ja muistan että hän vaappuili käydessään kuten vanha Tommy puutarhuri. Kaikki katselivat häntä, ja opettajatar sanoi terävällä äänellään:
"Martin Conrad, kenenkä luvalla sinä poistut paikaltasi? Mene takaisin, ja heti paikalla."
Martin ei kääntynyt, vaan astui eteenpäin, ja sitä tehdessään hän veti Norfolk-jakkunsa vyöstä suuren, pehmeän hattunsa ja painoi sen lujasti päähänsä molemmin käsin.
"Takaisin, poika!" huusi opettajatar, ja näin hänen astuvan eteenpäin keppi koholla ikäänkuin lyödäkseen.
Poika ei virkkanut mitään, ravistelihe vain suuren koiran tavalla, ja taivuttaen päätänsä alaspäin, tölmäsi opettajatarta vastaan tämän lähestyessä ja löi häntä jonnekin vyötäisten kohdalle, niin että hän huohottaen hoiperteli seinää vastaan.
Sitten hän sen enempää puhumatta tarttui minun käteeni, ikäänkuin olisin ollut hänelle kuuluvakin, ja ennenkuin opettajatar ehti hengähtääkään ja oppilaat pääsivät hämmästyksestään tointumaan, marssitti hän minut ulos koulusalista uljaana kuin hän olisi ollut kuusitoista jalkaa pitkä uros.
Yhdeksäs luku.